Sunshine after Rain

Kiireestä huolimatta Aurinko paistaa taas täydeltä terältä LoveLandiassa! :) Ihanaa Ihanaa!!! :)

Ensimmäisiä epäuskon ja turhautumisen tunteita ilmassa... V***u!!!

Miten musta tuntuu, että mä olen nyt se "bad guy"...?

Tasapainoilua

Roarke oli todennut Evelle kerran, että he olivat kaksi eksynytttä sielua. Hän oli silloin lausunut totuuden. Yhdessä heidän oli kuitenkin mahdollisuus kasvattaa itselleen juuret.

----------

"Ja sinä, Eve, olisit tunteeton, heikko ja säälimätön." Eve sulki taas silmänsä.
"Niinhän minä välillä olenkin."
"Ei, sellainen sinä et ole ikinä. Sinä olet vahva ja moraalinen, ja sinä pystyt tuntemaan niin suurta myötätuntoa viattomia kohtaan, että joudut kärsimään siitä itse."

----------

"Kohtalo määrää meidän elämästämme, Eve. Me kuljemme eteenpäin, suunnittelemme tulevaisuutta, teemme työtä, mutta kohtalo luikahtaa nauraen paikalle ja tekee meistä pilaa. Joskus me pystymme huiputtamaan sitä ja voittamaan sen oveluudessa, mutta enimmäkseen kohtalomme on ennalta määrätty. Ihmisen elämä voi olla kirjoitettu verellä. Mutta emme me sen vuoksi lakkaa elämästä, emmekä me voi aina lohduttautua syyllisyydentunteella."

----------

"Miksi te pelkäätte romantiikkaa?"
"En minä pelkää. Minä... No hyvä on, olen kauhuissani enkä tiedä miksi. En ole tottunut toisen ihmisen läheisyyteen, siihen että joku katselee minua niin kuin... niin kuin Hän katsoo. Se tuntuu välillä hermostuttavalta."
"Miksi?"
"Koska en ole tehnyt mitään, minkä olisi pitänyt saada Hänet välittämään minusta niin paljon. Tiedän, että Hän välittää."
"Eve, teidän itsetuntonne on tullut työn kautta. Tämä suhde pakottaa teidät arvioimaan itseänne myös naisena. Pelottaako teitä se, mitä saatatte löytää?"
"En tiedä. Työ on aina ollut tärkein asia elämässäni. Työni hyvät ja huonot puolet, kiire ja yksitoikkoiset rutiinit. Työ on tuottanut minulle tarvitsemani tyydytyksen. Työ on riittänyt minulle enkä ole kaivannut mitään muuta. Se, että olen paras on ollut minulle tärkeintä, ja olen halunnut osoittaa pätevyyteni. Nämä ovat edelleen tärkeitä asioita minulle, mutta ne eivät enää merkitse kaikkea."

----------

"Pelkästään yhteen asiaan keskittyminen on rajoittavaa ja voi muuttua jopa pakkomielteeksi. Yksi ainoa päämäärä, yksi intohimo ei riitä silloin kun ihminen haluaa elää tervehenkisesti."
"Siinä tapauksessa taidan olla tervehtymään päin."

J.D.Robb - Maineikas kuollessaan

Tuntuupa teksti tutulta, jotenkin omakohtaiselta. Työ, ura tosin on ollut vain toinen intohimoistani. Se toinen, suurin intohimoni on kokonaisvaltaisempaa ja sen alta joutuu joskus työkin väistymään. Näin ainakin haluaisin ajatella. Totuus saattaa kuitenkin olla jotain muuta.

Kompromisseihin joudun minäkin taipumaan, vaikka ne useimmiten saavatkin mielen mustaksi ja päästävät suunnattoman ärtymyksen valloilleen. Nyt elämässäni on ensi kertaa kolme tasavahvaa ajastani ja huomiostani kilpailevaa tekijää. Tasapainottelu näiden välillä on päivä päivältä hankalampaa. Minä haluaisin kaiken. Tai en yhtään mitään. Olen mielestäni loistava organisoija, mutta toisinaan tulee tilanteita, jolloin on pakko toimia vastentahtoisesti ja sanoa jollekin... ei.

Ja taas soi iPodissa Sunshine in the rain 24/7.

Voi tätä erossaolon tuskaa... :(

Varattu :)

Jiiihaaaa!!! Minä olen vihdoinkin varattu nainen! Ja mulla on ihan oma ihana Kultamussu Mies!

Hei kaikki!!! ME SEURUSTELLAAN!!!! HappyHappyHappy! Forever. After all.

Suukkoja Sulle, R.A.K.A.S! :)

Oikea ajoitus

Missä vaiheessa on sopivaa myöntää itselleen olevansa rakastunut...? Milloin on oikea hetki sanoa Hänelle olevansa rakastunut... Häneen? Koska voin kertoa perheelleni, sukulaisille, tutuille ja tuntemattomille halkeavani rakkaudesta... Häneen?

Sitten kun siltä tuntuu? Ei, ei asia ole noin yksinkertainen. Mulle. Olen huono ottamaan elämässä riskejä. Pelaan asiassa kuin asiassa varman päälle. Oikea aika lienee siinä vaiheessa, kun tiedän, ettei mua voi satuttaa. Sitten kun tiedän, etten itse satuta itseäni.

Oikea kysymys lieneekin milloin on turvallista myöntää rakastavansa.

Rakkautta?

The most spectacular, indescribable, deep euphoric feeling for someone.

Love is an incredibly powerful word. When you're in love, you always want to be together, and when you're not, you're thinking about being together because you need that person and without them your life is incomplete.

This love is unconditional affection with no limits or conditions: completely loving someone. It's when you trust the other with your life and when you would do anything for each other. When you love someone you want nothing more than for them to be truly happy no matter what it takes because that's how much you care about them and because their needs come before your own. You hide nothing of yourself and can tell the other anything because you know they accept you just the way you are and vice versa.

It's when they're the last thing you think about before you go to sleep and when they're the first thing you think of when you wake up, the feeling that warms your heart and leaves you overcome by a feeling of serenity. Love involves wanting to show your affection and/or devotion to each other. It's the smile on your face you get when you're thinking about them and miss them.

Love can make you do anything and sacrifice for what will be better in the end. Love is intense,and passionate. Everything seems brighter, happier and more wonderful when you're in love. If you find it, don't let it go.

Urban Dictionary

Uh! Olenko mä rakastunut?! Jos yllä olevaan määritelmään on uskomista, niin aivan takuuvarmasti olen. Onpa pelottavan ihana ajatus....

Loistavaa pohdintaa, Katri Manninen!

Tilitystä tyhjästä

Tiedättekö, mulla on maailman ihanin MIES, josta mä olen niin ylpeä ja onnellinen, ja huomenna me saamme varastettujen hetkien sijaan viettää koko päivän (ja yön?) yhdessä tekemättä yhtään mitään! Tai noniin, en mä tiedän onko Hän varsinaisesti ja virallisesti mun Mies, mutta näin mä haluan nyt ajatella ja olettaa, vaikka elämä onkin opettanut, ettei ikinä, koskaan, missään tilanteessa saa olettaa yhtään mitään. Sen sijaan huonompi juttu on, että mä olen nyt ainakin hetkellisesti hukkaamassa neuroottisen itseni jonnekin onnen huumaan, jossa kaikki asiat tuntuvat äärettömän helpoilta, itsestäänselviltä ja täysin oikeilta. Pää on tyhjänä pahoista peikoista ja peloista. Huolestuttavaa... outoa, uutta ja kummallista. Epätodellista.

Mitä nyt sitten? Miksi mä en onnistu edes keksimällä keksimään yhtä ainutta aihetta, josta tilittää? Höh.

----------

EDIT klo 22.42: Sain juuri tekstarin. Oletin sen olevan Häneltä, mutta se olikin viaton viesti vanhalta deitiltä. Kuulumisia? Hmmmm... miksi mä vieläkin tässä mietin mitä siihen vastaisin? Jotenkin tuntuu edelleen niin syylliseltä kertoa olevansa onnellinen. Ja ihan yhtä typerältä tuntuu olla vastaamatta. Noniin, sainhan mä taas jostain "kriisin" itselleni kehitettyä. Huokasu...

----------

EDIT klo 22.54: Soitin Hänelle. Yritin soittaa Hänelle. Ei vastausta. Tiedän syyn. Ei syytä huoleen, mutta olisin nyt vaan niin kovasti halunnut kuulla Hänen äänensä voidakseni todeta Hänen olevan täyttä totta. Typerä tyttö! Ahdistaa... :(. Ja huomiseen on vielä pitkä matka.

----------

EDIT klo 23.00:

Hämeen Härkä: Moi, näin monen viikon jälkeen. Mitä Sulle kuuluu?

Milla: Moi Hämeen Härkä! Luulen vihdoinkin löytäneeni Sen Oikean. Aika näyttää, mutta nyt olen onnellinen. Kuinka itselläsi on kesä sujunut?

Hämeen Härkä: Hienoa! Mulla on vaan sellaisia hengailujuttuja. Ei mitään vakavaa. Mut varmaan kun jonkun kelpuutan niin sitten. Ehkä?

Milla: Hyvää loppukesää Sulle! Toivottavasti Se Oikea osuu myös Sun kohdallesi. Pian :)

----------

EDIT klo 23.04: Tekstari Häneltä. Tiedustelu onko kaikki ok ja oliko jotain tärkeää. Tiedän etten olisi saanut soittaa. Pyysin anteeksi ja totesin kaiken olevan kunnossa, ei tärkeää. Tiedän myös, että saan soittaa aina kun siltä tuntuu. Rajoitukset ovat omiani; yritän olla kohtelias, järkevä, aikuinen ja vähän vähemmän neuroottinen. Kaikki hyvin. Väsyneen alakuloa tyhjässä talossa.

Taisto

Meillä oli tänään ensimmäinen riita. Tai ei, ei sitä ehkä riidaksi voi kutsua. Kina? En tiedä oliko se nyt ihan sitäkään, mutta ensimmäisen kerran jouduin käyttämään sanaa "Jumalauta!". Ongelmiahan se tietysti tietää kun Mies on niin Miestä ja minä yritän olla ihan yhtä Miestä. Täysin jakomielinen tilanne. Minun kannaltani.

Hän on kaikkea sitä mitä minä villeimmissä unelmissa haluan, toivon ja oletan miehen olevan. Ja silti en pysty sitä hyväksymään, koska toisella olkapäälläni istuu kaunis, valkoinen kiharapääenkeli sulkasiipineen ja sädekehineen ja toisella piru itse, helvetinpunainen sarvipää kolmiohäntineen tulenkeltainen hiilihanko vasemmassa kädessä tukahdetuista liekeistä savuten. Nämä kaksi käyvät tasaista taistelua ajatuksistani. Joka päivä, joka asiassa. En tiedä kumpi on voitolla. Sarvipää, veikkaan ;)

Tässä asiassa hankalaksi tilanteen tekee se, että vaikka kuinka haluaisin, niin en ylpeydeltäni vaan voi hyväksyä niitä asioita, joita Hänessä ja miehessä eniten arvostan ja eniten kaipaan. Miksi ihmeessä? Siksi, koska mullakin on joitakin periaatteita ja vahvat näkemykset kuinka tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden nimissä PITÄISI toimia! WOoooaaaahhh...! Modern world rules! Toisaalta ymmärrän varsin hyvin Hänen näkemyksensä ja Häntä kunnioittaakseni mun luonnollisesti pitäisi asia Hänen toiveensa mukaisesti hyväksyä. Mites mun kunnioitus sitten? Se, mitä itsekunnioitukseksikin sanotaan?

Mun käsitykseni mukaan asiaa ei ole vielä puitu valmiiksi. Hän saattaa olla toista mieltä. Luulen kuitenkin, että joudumme asiasta vielä keskustelemaan... Kompromissi? Ällöttävä sana.

P.S. Tyrmäystipoillekin olisi käyttöä....

Heräsin aamulla ajatukset ristissä. Ristissä ovat vähän vieläkin.

Pyjamapäivän päiväunia

The morning light filters through the window shade, slowly waking him from his restful sleep. Burying his head in the pillow, he hopes to recapture the dream he was having. Sometimes it's just so hard to get up in the morning.

Michael Breyette

Vietän pyjamapäivää. Yksin. Pää pullollaan kuvia ja ajatuskuvia. Kuvissa meitä on yhden sijasta kuitenkin kaksi. Jonain kauniina päivänä teen näistä mielikuvista käsin kosketeltavaa, täyttä totta. Nyt joudun vielä tyytymään menneen yön uniin, jotka olen tänään menestyksekkäästi päiväuniksi onnistunut muuntamaan :).

Kohta voimme taas varastaa hetken itsellemme. Ja toisillemme.

Kuva: Studio 1088 / Michael Breyette. Sivusto ei sovellu umpimielisille!

Kuinka minä pystyn ikinä antamaan Sinulle kaiken sen minkä Sinä annat minulle?

Se oikea Nainen

Mä en ole koskaan halunnut solmia avioliittoa, mennä naimisiin. Ex halusi naimisiin, minä en. Kesti neljä vuotta ennen kuin suostuin pujottamaan kihlasormuksen sormeeni. Silloinkin yritin sitä alussa muilta piilotella. Kesti 18 vuotta ennen kuin erosimme. Minä pidin pääni, joten naimisiin emme päässeet koskaan. Hyvä niin. Omaisuuden olemme saaneet jaettua sopuisasti muutenkin.

Jotenkin olen kai kokenut avioliiton olevan uhka itsenäisyydelleni, riippumattomuudelleni, vapaudelleni. Tai sitten mulla on vaan ollut tarve todistaa selviäväni elämästä turvaamatta toiseen ihmiseen, minä itse. Jos olen halunnut säilyttää oman itsenäisyyteni ja näennäisen vapauteni, niin en myöskään ole halunnut sitoa ketään toista itseeni. Se tuntuu jotenkin... alhaiselta.

Tänä kesänä huomaan asian muuttuneen. Ehkä se johtuu siitä, ettei vierellä ole ollut ketään, joka naimisiin kanssani haluaisi. Asiasta ei ole tarvinnut ahdistua. Ja klassisestihan ihminen haluaa aina sitä mitä ei ole saatavissa. Suurempi syy taitaa kuitenkin olla television suoltaman hääohjelmat; Yllätyshäät, Unelmahäät, Bridezilla, Satuhäät ja mitä muita näitä nyt onkaan. Kyllähän minäkin haluaisin olla elämässä edes yhden päivän ajan ihan oikea Prinsessa :)

Asiaan liittyen ilmoitin viime viikolla äidilleni haluavani naimisiin. Äiti oli luonnollisesti vähän puulla päähän lyöty ja mietti selvästi, että mistä nyt oikein tuulee. Äitini ja minä elämme hieman eri taajuuksilla. Yritin vähän aikaa sitten purkaa lapsuuden traumojani ja kertoa hänelle kuinka olen tuntenut elämääni aina rajoitetun, kuinka en ole koskaan saanut olla sitä, mitä oikeasti olen. Vanhempani ovat konservatiivisia ja heidän mielestään pitää olla mahdollisimman normaali, valtavirtaan sulautuva ja muistaa miettiä mitä muut ajattelevat. Äitini otti sanomani jotenkin kritiikkinä ja selvästi loukkaantuneena totesi, että miten mä voin edes ajatella tolla tavalla. "Sä olet aina, jo lapsesta saakka ollut niiiiin erilainen ja niiiiin kummallinen, ettei kukaan voi tollasta edes ymmärtää." Ja piste. Se keskustelu loppui siihen. Traumat elävät mussa edelleen.

Nojoo, äitini käsitys siis on, että koska mä en ole kuten kaikki muut, niin mä olen omituinen eikä mua tarvitse yrittää ymmärtää. Tai ottaa ihan tosissaan. Mutta takaisin siihen "mä haluan naimisiin" -asiaan. Tähän äitini vastasi, että "Joo, halua vaan naimisiin, mutta kun sun pitäis ensin löytää se oikea nainen itsellesi.". Vai niin... että nainen pitäisi itselleni löytää. Kommentti kuulosti enemmän kuin kummalliselta vanhoillisen äitini suusta, mutta aika pian ymmärsin, että kyseessä oli hyökkäys mun "erilaisuutta" kohtaan. Äitini mielestä olen sekä ulkoisesti, että sisäisesti naiseksi liian maskuliininen ja kiinnostunut vain poikien jutuista eikä tyttökavereitakaan ole. Itse olen toista mieltä. Ainakin ulkoisesti olen omasta mielestäni ihan naisellinen. Hmmmm.... Täytynee kysyä vielä Hänen mielipidettään asiaan ;). Mutta ehkä äiti ei sittenkään ole aivan väärässä ;)

You scored as Male. Being mostly male, within your structures of thinking simply means that your reasoning powers are (the way they are perceived in Western Culture`) higher than the one of the opposite sex. Psychoanalsis claims this to come at the price of creative expression - a rational thinker can not think out of the box, it is claimed. Yet this 'discovery' contradicts the fact that many great minds that created something out of the ordinary were men. Male 86% Neither 57% Female 50% Either 36% Should you be MALE or FEMALE?* created with QuizFarm.com

[via Saapasjalkakissa]

Iso Ikävä

When I'm in Berlin you're off to London
When I'm in New York you're doing Rome
All those crazy nights we spend together
As voices on the phone

Wishing we could be more telepathic
Tired of the nights I sleep alone
Wishing we could redirect the traffic
And we find ourselves a home

Can you feel the raindrops in the desert
Have you seen the sunrays in the dark
Do you feel my love when I'm not present
Standing by your side while miles apart

Bodies without organs - Sunshine in the rain

P.S. Martin Rolinski on muuten kaunein koskaan näkemäni poikanen :). Ensinäkemältä luulin naiseksi, sitten homoksi, lopulta totesin hänen olevan enkeli...

Ikäloppu

Mahdottoman tehtävän avustuksella päädyin lukemaan keskustelua iän merkityksestä parisuhteessa ja parisuhteen muodostuksessa. Itse olin kyseistä aihetta joutunut jo aiemmin hieman pohtimaan, koska en yksinkertaisesti voinut ymmärtää mitä yhteistä suuren ikäeron omaavilla pariskunnilla voisi keskenään olla ellei sitten nimenomaan jompikumpi kaipaa jonkinlaista äiti- tai isähahmoa itselleen. Näin minä ajattelin. Ja ajattelen pääsääntöisesti edelleen, vaikka toki myönnän yksilöillä olevan suhteessa suuremman merkityksen kuin numeroilla. Mutta kyllä ne numerotkin jotain kertovat. Aika oli eri, ympäristö ja yhteiskunta oli eri, ihminen on eri.

Sattumoisin myös me kävimme eilen hieman ikäkeskustelua, heh... Oletin jostain syystä Hänen olevan mua vain muutaman vuoden vanhempi (max +4 v.). Eilen ne muutamat vuodet paljastuivat kuudeksi vuodeksi. Kerroin Hänen olevan ikäloppu, johon vastineeksi sain huolestuneen (?) kysymyksen, että olenko ihan oikeasti sitä mieltä, että Hän on ikäloppu. Muistaakseni vastasin, että kyllä olen ihan oikeasti sitä mieltä. Oli aivan pakko ;D

Ihan oikeasti ja tosissaan olen kuitenkin sitä mieltä, että tarvitsen rinnalleni ehdottomasti itseäni vanhemman miehen. Neiti Tähtönen sai mut tänään hymyilemään ihmetellessään kuinka hän voikin olla ikuinen pikkutyttö niin vanhaksi sieluksi. Itse tunnen samoin. En niinkään pikkutyttömäisyyttä, mutta aika usein musta tuntuu ja käytän ilmaisua, että olen elänyt ainakin tuhat vuotta kauemmin kuin kaikki muut. Kai se on sitä erillisyyttä ja irrallisuutta. Siinä yksi syy, miksi koen tarvitsevani kumppaniksi vanhemman ja kokeneemman ihmisen, jolla edes jollain tasolla on mahdollisuus ymmärtää mun "vanhaa" ja osittain outoa ajatusmaailmaa. Ja myöskin valmius hyväksyä se.

Ex oli mua 5 vuotta vanhempi. Seuraava "yritelmä" puolestaan 4 vuotta nuorempi. Nuoremmassa on omat hyvät puolensa, mutta pidemmän päälle ne ominaisuudet eivät vain riitä. Mulle. Tunsin oloni "suhteessa" hirvittävän ahdistuneeksi enkä missään vaiheessa kyennyt millään tasolla sitoutumaan kyseiseen henkilöön. Se taas aiheutti melkoisia omantunnontuskia, koska henkilönä hän on äärimmäisen miellyttävä ja kiltti, ja sitä kautta ansaitsee tulla arvostetummaksi ja paremmin kohdelluksi kuin mihin minä pystyin. Emme kyenneet millään luomaan henkisesti tasavertaista suhdetta. Minä olin aina se vahvempi; johtaja, aloitteentekijä, päätöksentekijä, huolehtija, holhooja, käskyttäjä, järjestelijä, opettaja... äiti. En halunnut olla näistä mitään, en myöskään halunnut olla se ilkeä ihminen joka musta tuli. Mä haluan suhteessa tasavertaisuutta, mutta tiedän itsepäisenä lujan luonteenlaadun ja tahdon omaavana muuttuvani helposti Lady Dominaksi. Näin ei käy vain yksityisissä suhteissa, niin käy myös muualla. Usein huomaan olevani se kenen mielipidettä kysytään, vaikka virallisen hierarkian mukaan minun mielipiteelläni ei pitäisi olla mitään merkitystä.

Kyseisessä "suhteessa" olimme tasavertaisia vain makuuhuoneessa. Muistan usein ihmetelleeni kuinka siinä tilanteessa pojasta kasvoi minuutissa mies. Ihan yhtä usein ihmettelin missä lasimaljakossa nuorempani oli joutunut elämään ja kasvamaan. Mies makuuhuoneessa ei riitä mulle. Minä tarvitsen kokopäivätoimisen Miehen.

Jos osa autoritaarisesta asemastani tuossa suhteessa oli suoraan iän sanelemaa, minut on kasvatettu kunnioittamaan vanhempiani, niin suurempi osa oli varmasti persoonallisuuksista johtuvaa. Nuorempi tunnisti myös itse epätoivoisen tilanteemme, mutta selitti sitä sillä, että minä nimenomaan tarvitsin itseäni heikomman, koska muuten suhde olisi vain yhtä suurta valtataistelua. Väärin. Olen neuvottelukykyinen. Vaikka olen onnistuneesti kyennyt heikon minuuteni muilta piilottamaan, niin kyllä mussakin asuu alkukantainen naisen tarve olla joskus heikko, avuton, suojeltavissa ja pelastettavissa. Vahvuus ruokkii vahvuutta; kerran vahva, aina vahva ja myös muut olettavat automaattisesti sitä sinun kaikissa tilanteissa olevan.

Noniin, näin pääsin taas jouhevasti ikäpohdinnasta tutkimusretkelle itseeni. Hyvä niin. Elämän tärkein tehtävä on oppia tuntemaan itsensä. Vielä eiliseen keskusteluun viitaten voin rehellisest itodeta, että Hän ei ole mulle millään tasolla liian vanha. Ei henkisesti, eikä fyysisesti. Ainoa mietityttämään jäänyt asia oli kokemukset. Hän on mielestäni kokenut jopa ikäänsä nähden paljon ja huomattavasti enemmän kuin minä. Syntyykö minun kokemattomuudestani suhteessa epätasapainoa, jos Hän on jo kokenut niitä asioita, joita minä en ole, mutta jotka koen kasvuni kannalta vielä tarpeelliseksi kokea? Kuulemma ei haittaa. Ovat vaan neuvot lähellä, heh... Kuitenkin vielä yritin vähän pyristellä vetoamalla, että jokaisen on kai kuitenkin ne omat virheensä tehtävä ja elettävä. Sen suhteen oma kiintiöni voisi jo hyvinkin olla täynnä. Ehkä olisi jo aika keskittyä niihin oikeisiin asioihin.

Näin minun kohdallani. Toisen näkökulman asiaan antanee LadyKiller :)

Parasta on kun saa, vaikka ei osaa edes odottaa :)

Mä kaipaan sua

Miten tässä näin pääsi käymään? Mä olen löytänyt ihan oikeasti maailman ihanimman miehen, johon olen päälakea myöden ihastunut ja hyvää vauhtia rrrrr.....ssa (en uskalla tuota r -sanaa tässä vaiheessa käyttää , jottei huono-onnisuus pääse vahingossakaan yllättämään). Siis mitä?! Eihän mulle ikinä käy näin. Ne on vaan ne toiset, joiden kohdille osuu täydellisen ihania miehiä. Minä vaan sivusta kateellisena katson. Ja unelmoin... En unelmoi enää! Mä elän mun unelmaa. Muiden vuoro kadehtia. Olkaa hyvät.

Jos tämä kaikki tuntui niin hyvälle ja niin oikealle ennen kuin tapasimme, niin nytpä vasta ylihyvälle tuntuu. Ja aina vaan, tapaamiskerta toisensa jälkeen, paremmalle. Tapasimmeko todellakin ensi kerran elämässä vasta kuluvan viikon maanantaina? Ensitapaamisesta tuntuu muutaman päivän sijaan olevan jo ikuisuus. Sen jälkeen olemme tavanneet kahdesti. Eilen ja tänään valitettavan pikaisesti. Meillä on elämämme. Ja molemmat sen ymmärtävät ja hyväksyvät, vaikka omat elämät yhteistä elämää tällä hetkellä tuskallisen paljon tuntuvat rajoittavan. Mutta eihän meillä ole mihinkään kiire. Omalla painollaan, sovimme. Ja sen lisäksi olemme ehtineet sopia jo miljoonasta muusta asiasta. En muista mistä, mutta selvien pelisääntöjen mukaan "pelaaminen" taitaa olla yhtä tärkeää, helppoa ja luontevaa molemmille.

Eilen sain kunnian käydä Hänen työpaikallaan. Aivan mieletön juttu! Tunsin itseni niin tärkeäksi. Hänelle :). Kauneinta, mitä mulle tämän hetkisen muistini mukaan kukaan on elämässä tehnyt.

Olen iloinen ja onnellinen, samalla surullinen. Hän lähtee taas maailmalle. Minä jään kotiin odottamaan. Tiedän, että Hän palaa luokseni, mutta silti fyysisen etäisyyden kasvaessa kasvaa myös kaipaus. Pelkkä tieto Hänen matkastaan saa minut kaistapäiseksi ikävästä. Ja sitten on vielä se pelko. Täysin järjetön menettämisen pelko, jonka turhaksi tiedän, mutta joka kaikesta huolimatta ei jätä mua rauhaan. Mä taidan olla sekaisin. En marista, mutta onnesta.

Voi Luoja kunpa saisin suudella Sinua nyt. Ja ikuisesti....

Ex kävi

Ex kävi. "Sulla on meikkiä.", se sanoi. "Kävin kaupassa.", vastasin katsekontaktia vältellen ja huomasin samalla miettiväni, kuinka syvälle se minuun lähes kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen näkee. En vain pystynyt kertomaan totuutta. En vain kyennyt sanomaan olleeni tapaamassa tämän hetkisen elämäni tärkeintä miestä. Koska tunsin tehneeni jotain väärää.

Ei, ei mulla ole mitään velvotteita sitä kohtaan. Mutta vanhat tavat istuvat vielä vuoden jälkeenkin tiukassa. Tai sitten en vaan halunnut loukata. En halunnut tuntea loukkaavani. Todellisuudessa se olisi todennäköisesti ollut puolestani iloinen, mutta en voinut olla aivan varma. Vielä. Pelasin varman päälle.

Meidän aikamme oli ja meni. Paluuta ei ole eikä tule, mutta yhteistä menneisyyttä emme voi pois pyyhkiä. Se on ja tulee aina olemaan. Kuten niinä vuosina kasvanut ystävyyskin.

Sinistä ja punaista

Minä olen Sininen kosminen Kotka.

Sininen Kotka

Olet ylväs ja aristokraattinen korkeamman globaalin tietoisuuden tiennäyttäjä Sininen Kotka, Vision voima. Sinua leimaa riippumattomuus, ahkeruus, kunnianhimo, kriittisyys, todellisuuspakoisuus ja tilanteiden kontrolloiminen. Täydellisyyteen pyrkivänä olet välillä liiankin ankara itseäsi kohtaan. Sinua ympäröi luottamusta herättävä ystävällisyys, ja pohjimmaltaan kannat huolta myös muiden hyvinvoinnista. Sydämessäsi asuu vapauden henki, joka rakastaisi lähteä lentoon.

Kosminen

Sinua ohjaava numero on kolmetoista, läsnäolon kosminen sointu, jonka tehtävänä on olemassaolon sietäminen. Tässä soinnussa yhdistyy numerosyklin kaikkien aikaisempien numeroiden yhdestä kahteentoista voima. Et voi jäädä lepäämään laakereillasi, vaan sinulla on pakottava tarve ja velvollisuuskin saada alulle jotakin uutta ja merkittävää. Numero kolmentoista vaikutus saattaa aiheuttaa kosmisen yksinäisyyden tunteita, jotka ilmenevät irrallisuuden ja erillisyyden olotiloina - ‘’olemassaolon sietämättömänä keveytenä’.

Hän on Punainen kosminen Käärme.

Punainen Käärme

Oletko joskus, varsinkin nuorempana, ihmetellyt, miksi mikään ei tunnu pysyvän paikallaan elämässäsi? Olethan Punainen Käärme, Elämänvoiman mahti. Käärmeelle muutos on elämän luonnollisin olotila. Olet voimakastahtoinen ja karismaattinen ja sinulla on kyky vaikuttaa muihin voimakkailla tunteilla. Yksi tärkeimpiä ominaisuuksiasi on poikkeuksellisen herkkä vaistonvaraisuutesi.

Kosminen

Sinua ohjaava numero on kolmetoista, läsnäolon kosminen sointu, jonka tehtävänä on olemassaolon sietäminen. Tässä soinnussa yhdistyy numerosyklin kaikkien aikaisempien numeroiden yhdestä kahteentoista voima. Et voi jäädä lepäämään laakereillasi, vaan sinulla on pakottava tarve ja velvollisuuskin saada alulle jotakin uutta ja merkittävää. Numero kolmentoista vaikutus saattaa aiheuttaa kosmisen yksinäisyyden tunteita, jotka ilmenevät irrallisuuden ja erillisyyden olotiloina - ‘’olemassaolon sietämättömänä keveytenä’.

Me olemme yhtä sinistä ja punaista, yhtä kotkaa ja käärmettä, mutta molemmat osa tätä maailmanavaruutta.

Allekirjoitan ja uskallan jopa allekirjoittaa lupaa kysymättä molemmat kuvaukset aikalailla osuviksi. Omasta ystävällisyydestäni voisin esittää hienoisen vastalauseen, mutta sen sydämessäni asuvan vapauden hengen näkisin niin mielelläni vapaana liihottelevan. Nyt se vielä on kanarianlintuna häkissään. Jaksan kuitenkin uskoa sen päivän tulevan, jona häkin kalteriluukku ponnahtaa kerralla sepposen selälleen ja vapauden henkeni pääsee sinne, minne se kuuluukin, vapauteen.

Velvollisuudesta en tiedä, mutta sisäisen pakon saada alulleen jotain uutta ja merkittävää olen tunnistanut itsessäni jo kauan aikaa sitten. Oikeastaan tuo tunne on ollut elämässäni hyvin vahvasti aina läsnä. Olen joskus koettanut sitä muille selittää. Turhaan, joten jossain vaiheessa ymmärsin luovuttaa... ajoissa kai. Ei sitä kai voi ymmärtää ellei itse tunne samoin. Vielä en ole päässyt tässä elämäntehtävässäni puusta pitkälle. Odotan elämän ohjausta. Se kertoo kyllä milloin aika on kypsä.

Mysteerisen Punaisen Käärmeeni elämään on nähdäkseni tosiaan mahtunut paljon muutosta. Muistan ihmetelleeni kuinka joku on tuohon ikään mennessä voinut kokea noin paljon. Olisiko sitten se sisäinen muutostarve syynä.. Kuulostaa loogiselta. Luulen, että tällä hetkellä minun läsnäoloni hieman sumentaa muutamia Hänen ominaisuuksiaan. Taisin sekottaa myös Hänen maailmansa siinä missä Hän pisti sekaisin minun maailmani. Ajan myötä asiat tasaantuvat. Nyt elämme vielä onnellisessa sekasorrossa, jonka rasitukset taitavat kuitenkin jo näkyä meissä molemmissa. Elämä on ollut viime viikkoina harvinaisen intensiivistä. Ulkoisesti ja sisäisesti.

Uskon myös intuition elävän Hänessä vahvasti. En tiedä miksi. Minulla vaan on sellainen tunne.. Ja hienointa lienee, että uskallan tällä hetkellä luottaa täydellisesti Hänen intuitioonsa.

Yksinäisyys, irrallisuus, erillisyys, joita en kuitenkaan olemisen sietämättömäksi keveydeksi kuvaisi vaan jopa täysin päinvastoin olemisen sietämättömäksi raskaudeksi. Näiden kanssa tulee toimeen kun ymmärtää ettei kukaan ymmärrä ja hyväksyy sen ettei kukaan ymmärrä. Lohdutuksen kuitenkin saattaa tuoda se toinen maailman ulkopuolinen ja tieto siitä, että ehkä sittenkin on olemassa edes joku, joka kaikesta huolimatta ymmärtää :)

Maya -astrologiset tulkinnat www.astro.fi.

Note

Päivitetty sivupalkin linkkilistaa.

Suudelma

SE oli täydellistä, vaikka minä en täydellinen ollutkaan... Sitä oli vaan aivan liian vähän :(. Vielä vähän uusi tuttavuus ujostuttaa, joten suudelmatkin jäivät vasta eron hetkeen. Ja sitten pitikin taas jo mennä. Mutta jotenkin jaksan uskoa, että eivät ne suudelmat tähän loppuneet. Tämä on vasta alkua ;)

Olen.. häkeltynyt. Ja edelleen laaksosta kaukana, onneni kukkuloilla :)

Odotusta

Kohta, ihan kohta tapaamme jälleen. Edellisestä tapaamisesta ei ole kulunut vielä kahta vuorokauttakaan, mutta tuo aika on sisältänyt aivan liian monta tuskallista kaipauksen tuntia. En malta odottaa, eikä minun onneksi enää tarvitsekaan. Odottaa.

Haluaisin niin kovasti astua Hänen eteensä virheettömänä. Tänään se ei onnistu. Ruma Herpes -rupi ylähuulessa pilasi kaiken :/. Mutta mitäpä pienistä. Elämä on täynnä virheitä ja tulee perfektionistin kiusaksi aina olemaan. Mä olisin vaan niin halunnut ensisuudelman olevan virheetön, täydellinen kaipauksen täyttymys. En kuitenkaan tiedä pystynkö enää olemaan painamatta hellää suudelmaa Hänen huulilleen.. Ja veikkaanpa kieltäytymisen myös Häneltä melkoista tahdonlujuutta vaativan. Ei sillä, etteikö Hänellä sitä olisi. Tiedän olevan.

Uusi elämä - uusi missio

Eilen oli se päivä, joka muuttaisi elämäni. Tämä oli ainoa ajatus joka herkeämättä takoi päässäni ajaessani kaaosmaisessa liikenteessä puolimatkaan hetken mielijohteesta vihdoinkin tapaamaan Mr.E:tä. En tiennyt mihin suuntaan elämäni liikahtaisi haavemaailman muuttuessa todellisuudeksi. Vain yhdestä asiasta olin täysin varma; hetken kuluttua elämäni ei olisi enää entisellään, minä en olisi enää entiselläni. Toivoin parasta, pelkäsin pahinta. Jännitti. Jännitti niin vietävästi. Edes ensimmäinen nettideittitapaamiseni ei jännittänyt yhtä paljon. Mutta nyt olikin koko elämä pelissä. Viimeinen kortti. Annettaisiinko minulle avaimet onneen vai vain lappu kouraan? Lappu, jossa lukisi suurin sinisin leimasinkirjaimin paperille huolimattomasti vinoon läiskäisty "REJECTED".

Paikka oli tilanteeseen nähden karu, täynnä onnellisia tai ei-niin-onnellisia pariskuntia, perheitä. Mutta paikalla ei siinä vaiheessa ollut mitään merkitystä. Vain yhdellä asialla oli merkitystä, Hänellä. Sillä sekunnilla kun tapasimme kaikki muu hävisi ympäriltä. Minä keskityin vain yhteen asiaan, Häneen.

Ja sitten se tavallinen tarina, kuppi kahvia, lasi laittikolaa, pöytä, tuolit, naamat vastatusten, kevyttä keskustelua, tunnustelua, mittailua, arviointia ja yhteenveto. Kaksi tuntia kulutettua aikaa, Menthol -savuke, halaus... ja ero. Kotimatka, sekavuus, epävarmuus, tekstari... Puhelu. Elämäni oli muuttunut. Miehen sijaan voin nyt keskittyä löytämään itseni. Toistaiseksi kuitenkin yhdessä Hänen kanssaan :)

Niin se sitten ensimmäisen näytöksen onnellinen loppu osui vihdoinkin minun kohdalleni, vaikka kaksi viikkoa sitten nostin jo kädet ilmaan, luovuin toivosta ja luovutin. Melkein kokonaan. Onneksi oli vielä uskoa ja voimia jäljellä kääntää tämä ihanainen kortti. Mitä olisin menettänytkään... Aivan liian paljon, osan loppuelämää. Kuinka pitkälle tämä kortti kantaa? En tiedä, eikä sitä ole syytä pohtia nyt. Nyt on lupa keskittyä olemaan itsekkäästi onnellinen ja nauttimaan jokaisesta hetkestä, jonka tutustumismatka toiseen ihmiseen, minuun itseeni ja meihin yhdessä tarjoaa. Olo on onnesta syyllinen. Olenko minä tosiaan ansainnut tämän kaiken onnen, olenko sen arvoinen? Olenko Hänen arvoisensa?

Mihin toinen matka päättyi, siitä uusi alkaa, uudet ongelmat, uudet pohdinnat. Tallella ovat edelleen epävarmuus ja pelot, toiset pelot. Yhtäkkiä Bstarin ajatukset tuntuvat kovin läheisiltä; olenko minä tarpeeksi hyvä, riitänkö Hänelle sellaisena kuin olen? Sillä Hän jos kukaan ansaitsee ehdottomasti vain parasta. Hän ansaitsee rinnalleen täydellisen. Mutta kun minä en ole täydellinen,vaikka myös niin kovasti haluaisin sitä olla. Haluaisin olla se Täydellisen Oikea. Se, joka tekee Hänet yhtä onnelliseksi kuin Hän minut. Eikä yhtään vähempää. Olen aina ollut avoimesti hyvin itsekäs ihminen. Mielestäni olen sitä edelleen, mutta mistä ihmeestä tulevat nämä oudot uudet tuntemukset, jotka haluavat tehdä KAIKEN Hänen hyväkseen, haluavat huolehtia Hänestä, Hänen hyvinvoinnistaan ja ettei Häneltä koskaan mitään puutu. Kaikki muu tuntuu tällä hetkellä toisarvoiselta. Jopa minä itse.

Haluaisin huutaa koko maailmalle, että katsokaa kaikki mitä minä olen löytänyt! Hän on minun eikä kenenkään muun! Näettekö, lapussa lukee "Milla-Marian oma kulta", se kultaakin arvokkaampi... Kaikki mitä minä tällä hetkellä tarvitsen. Mutta enhän mä sitä kenellekään uskalla huutaa, en edes kuiskata. Sillä pelkään onneni katoavan samantien kuin siitä jollekin kerron. Pelkään, mutta olenpa kertonut silti, heh... aina sopivan tilaisuuden tullen. Korvaamattomalle kolleegalleni olen luonnollisesti ehtinyt ensimmäisenä onneani toitottamaan. Hän on vilpittömästi iloinen ja onnellinen puolestani. Aivan kuten tiesin hänen olevan.

Paljon pyörii ajatusta ja Mr.E päässä. Olo on sekava, unenomainen. Yhä pelkään herääväni, maton vedettävän jalkojeni alta. Olen malttamaton ja varovainen. Voi sitä onnen päivää kun vihdoin saatan uskoa kaiken Hänen kertomansa todeksi ja avautua itse täydellisesti. Nyt vielä lonkeroita potkiskelen jaloista epäuskoinen hymy huulillani. Mutta aika näyttää ja elämä vie eteenpäin. Me tutustumme ja katsomme rauhassa minne asti elämä kantaa. Ja onhan tässä ainakin yksi toiveistani todistettavasti toteutunut; sain vihdoin poistaa deitti-ilmoitukseni Match.comista. Eikä yhtään ole sitä ikävä.

You tell me you're in love with me
That you can't take your pretty eyes away from me
It's not that I don't want to stay
But everytime you come to close I move away

I wanna believe in everything that you say
Because it sounds so good
But if you really want me, move slow
There's things about me, you just have to know

Sometimes I run, sometimes I hide
sometimes I'm scared of you
But all I really want is to hold you tight
Treat you right, be with you day and night
Baby all I need is time

I don't wanna be so shy, uh-uh
Everytime I am alone I wonder why
Hope that you will wait for me
You see that, you're the only one for me

Just hang around and you'll see
There's nowhere I'd rather be ever be
If you love me, trust in me
The way that I trust in you...

Britney Spears - Sometimes

Tapaaminen

Tapasin tänään Mr. E:n. Olkoon tämä se unohtunut kiitos ja lahja Hänelle :)

Apteekissa

Kävin tänään apteekissa täydentämässä sinkkunaiselle tuikitarpeettomia, aivan siis täysin tarpeettomia e-pillerivarastoja. Joillekin sinkkunaisille ne saattavat olla hyvinkin tarpeellisia, vaikka sellaista elämää vietettäessä suosittelisin pitämään huolta itsestä turvautumalla aina ja kaikissa tilanteissa, niissä kiihkeissäkin, paljon parjattuihin romantiikan tappajiin eli kumiukkoihin. Raskaus kun on kuitenkin vain yksi monista sinkun kannalta ei-toivotuista lopputuloksista. Joskin tavallisesti pitkäikäisin ellei sitten hiviä onnistu nappaamaan. No joo, minä EN vietä sellaista elämää, joten siksi voin sanoa sekä e-pillereiden, että kondomien olevan, tai olleen, tarpeettomia. 20 vuoden putkesta on kai vaan vaikea astua ulos. Ja eihän sitä koskaan tiedä... ;), milloin mitäkin tarvitaan, joten kannattaa aina pitää laukussa mukana myös kuohuviinipullo, kristallilasit, Britney at school -asu, panta, käsiraudat, ruoska, suukapula, bondage -köyttä tai nilkka-ranneremmit, kettinkiä, lukkoja, öljyä ja sikari. Ja tulitikut tietysti. Sytkärin voi unohtaa, koska siitä on erotiikka kaukana.

Mutta niin, kävin siis apteekissa ja pyysin kolmen kuukauden ehkäisyannosta, kuten edelliselläkin kerralla, koska olen tässä ihan-kohta-puoliin-näkis-vaan vaihtamassa elimistöystävällisempään valmisteeseen. Nuhjaantunut respakin on jo puolisen vuotta tainut käsilaukussa pyöriä. Ensi kerralla sitten ;)

apteekintäti: ai, sä oot viimeksi saanut näitä feikkipilsuja

milla: ai mitä feikkipilsuja? kyllä ne mun mielestä niitä samoja vanhoja merciloneja oli... tosin pakkauksen viikonpäivistä en saanut mitään tolkkua. piti vähän käyttää aivoja, jotta ymmärsi mistä kohdalta minäkin päivänä piti
napsaista

apteekintäti: joo, nää on vieraalla kielellä, ku nää on näitä halvempia kopioita

milla: no mut hyvänen aika sentään, miksei kukaan mulle kertonu, että oon ostanu feikkikamaa?! mä en ikinä osta mitään feikkiä. nääkin on aidot D&G:t. makso kyllä ihan liikaa... pelkkää muovia

apteekintäti: no just siks sä oot saanu nää kopiopillerit. ovat antaneet automaattisesti halvimmat. paitsi et ei nää näytä olevan yhtään sen halvemmat ku aidotkaan. no mut mä laitan sulle nyt nää aidot kuitenki

milla: joo... hyvä

apteekintäti: hyvin ne feikit on sitte kuitenki toiminut..?

milla: ööööööhhh... tota joo.. niin on. näköjään. ei mitään valittamista.

Jätin jutun siihen, vaikka kuumeisesti mietin pitääkö mun nyt alkaa selittämään, että totta helvatussa ne on toiminut, koska mä olen sinkku, eikä mulla ole miestä, joten eihän viimeiseen kolmeen kuukauteen ole millään tavoin ollut edes mahdollista raskautua. Paitsi jos olisin nykypäivän Neitsyt Maria, jota en edes villeimmissä kuvitelmissa usko olevani. Mä en ole saanut miestä kolmeen kuukauteen!!! Kuuliko nyt kaikki varmasti? Myös apteekintäti?

Aamu hyvin, kaikki hyvin

Noniin, arvasinhan mä! Kirkas auringonpaiste on siivonnut kaikki pelottavat lonkerot kaappeihin piiloon, joten tällä hetkellä ei näköpiirissä ole muuta kuin muutama edestakaisin tepsutteleva villakoira, joista niistäkin aion päästä tänään eroon. Survon ne kuitenkin kaappien sijasta pölypussiin. Oi voi, kaikki on taas niin ihanaa, pää keveä (sydämestä puhumattakaan) ja hunajaa valuu vähän sieltä täältä ;). Seuraavaksi alan varmaankin pelkäämään iltoja, heh. Ja elokuun edetessä illat sen kun pitenee ja pimenee, joten se turvallinen kainalo pitäisi jostain kaivaa esiin pikaisesti.

Sen minä kyllä äskeisen tekstarin perusteella sanon, että Mysteeri -miehessä on noin yleensä ottaen miehiin verraten jotain kummallista. Paljonkin kummallista. Tai sitten minä olen törmännyt elämässäni vain vääriin tyyppeihin. Voiko joku oikeasti olla noin epäitsekäs ja ottaa toisen huomioon sellaisella tasolla, jolla en ikimaailmassa ole edes voinut kuvitella tulevani huomioiduksi? Voi. Kiitos siitä Hänelle, vaikka onkin asian tiimoilta saanut mut hieman hämmennyksiin :)

On tässä muutakin outoa viimeisen vuorokauden aikana tapahtunut. Kännyyn tippuu paitsi näitä ykkösluokan tekstareita, jotka on tarkistettava hetinyt, niin myös treffipyyntöjä. Mistäs nämä kaverit nyt heräsivät? Hmmmm... tiedän kyllä mistä. Vääristä syistä. Olen kertonut olevani poissa sinkkumarkkinoilta, VARATTU. Aijai, näyttääpä tuo sana ylihyvältä ruudussa, kuulostaa ihan yhtä hyvälle ja tuntuu... taivaalliselta. Olkoonkin totta tai tarua ;)

Epävarmuus on toinen nimeni

Niin se taas iski kuin salama tähtikirkkaalta taivaalta. Ja ihan syyttä suotta. Kai. Mieli tekee temppujaan. Koettelee. Kai. Mihin katosivat usko, toivo ja rakkaus? Mistä hiipi tilalle epäusko, toivottomuus, epävarmuus? Ja miten ihmeessä käännän tilanteen taas oikeinpäin? Mr. E on oman osansa hoitanut; kertonut kaiken olevan ennallaan, sanonut niitä kaikkia ihania asioita kuten ennenkin ja ilmoittanut edelleen olevansa valmis tapaamaan. Nyt mun on vaan hoidettava oma osani. Mutta miten? En mä vaan tiedä.

Voi perkele, että mä inhoan ja halveksin tätä puolta itsessäni. Ei ihme, että kaikki menee aina metsään. Siellähän se on, jänishousun koti, metsässä. Mä pystyn melkein näkemään pelon vaanivan nurkissa ja kukkaruukuissa, venyttelevän letkeästi lonkeroitaan suuntaani, hipaisevan käsivartta, koskettavan nilkkaa...

Häviäiskö pelko, jos mä pystyisin sen tunnistamaan, osaisin valita rivistä syyllisen? Jos pystyisin selittämään mitä helvettiä mä oikein pelkään? Silloin kai ainakin tietäisin mikä on vastassa, kuka on haastajani. Kai mä pelkään, että mikään ei ole totta. Kaikki on vain yhtä suurta valhetta ja kaikki häviää yhdellä silmäniskulla ikuisiksi ajoiksi jonnekin saavuttamattomaan, josta ei enää koskaan palaa...

Mutta jos nyt oikein otan järjen käteen ja ajattelen, niin eikö tuo suuri Mysteeri tänään kertonut mulle jotain kauneinta maailmassa? Hän sanoi mulle jotain elämää suurempaa ja äärettömän tärkeää, jota kukaan ei vielä koskaan ole ymmärtänyt. Se on totta, eikä kukaan voi sitä multa pois ottaa, joten pelko kaiken katoamisesta sormia napsauttamalla on täysin turhaa.

Hän on väsynyt. Täysin ymmärrettävistä syistä. Minä olen väsynyt. Eri syystä. Ehkä kummitusten vaan on helpompi tunkea itsensä väsyneeseen mieleen. Aamulla olo on parempi; ennallaan ja onnellinen. Tämä on päätös, The Final Decision :)

Pahin pelko

Leijun edelleen pää pilvissä, ehkä jopa pilvien yläpuolella. Kuinka kauan kaikki voi tuntua aina vaan paremmalta, aina vaan oikeammalta?

Juuri kun olin vaipunut epätoivoon, kun olin luovuttamassa ja tyytymässä yksinäiseen kohtalooni heitettiin eteeni mies, joka on auttanut mua raottamaan tunteideni verhoa ja opettanut pelkällä olemassa olollaan mulle niin paljon maailmasta ja vielä enemmän itsestäni. Kävi miten kävi, olen aina Hänelle ison kiitoksen velkaa näistä kesän vallattomista viikoista.

Vain yksi mustaakin mustempi varjo vaanii taustalla... Niin, se on se pahin pelko, jota yritän jatkuvasta hajoittaa ja hallita. Onneksi musta tuntuu, että en ole ainoa, joka tässä sadussa tätä varjoa vastaan taistelee. Olemme samassa liemessä.... niin yksin, mutta kuitenkin niin yhdessä. Mieletöntä.

Pahin pelko...

...mutta aina jokin meni vikaan ja suhde päättyi juuri sillä hetkellä kun hän oli vihdoinkin varma, että kyseinen ihminen oli se oikea joka voisi elää hänen kanssaan loppuelämän.

Paulo Coelho

Mä tahdon sun elämään

Ensinnäkin, kaikki mopot pitäisi lailla kieltää. Miksikö? Koska niistä lähtee niin saatanallinen meteli.

Toiseksi, minä näytän nyt täyttävän tämän blogin tekstilläni. Mutta sitä vartenhan se on olemassa. Ja koska mun on huomattavasti helpompi vinkua ja vitistä, niin näitä positiivisia hetkiä kannattaakin kirjata ahkeraan ylös, jotta niihin voin sitten suurimman vitutuksen keskellä palata kaiholla muistelemaan menneitä, niitä menneitä hyviä aikoja.

Puhuimme tänään Mr. E:n kanssa pikaisen puhelun. Hän on edelleen maailmalla, mutta palannee huomenna vihdoin ulottuville. Huomenna annan Hänen kuitenkin levätä, jotta Hän jaksaa mua siinä vaiheessa kun aika on. Mussa voi olla joskus kestämistä. Varsinkin tässä tilassa. Tai en tiedä. Kommentoikoon ne, jotka kanssani ovat kasvotusten saman pöydän ääreen joutuneet ;)

Oih, mä olen taas niin seitsemännessä taivaassa! Ja askeleen, tai pari, lähempänä todellisuutta. Huomenna saatan joutua heräämään prinsessaunestani. Kova paikka, mutta tiedän selviäväni kerta kerralta paremmin. Olen kehittänyt selviytymistaitojani (survival skills). Tulen voimaan pahoin, huonommin koskaan aikaisemmin, mutta olen aivan varma, että itkut itkettyäni olen entistä valmiimpi ja vahvempi. Lopussa kiitos seisoo. Nautin prinsessaunestani loppuun saakka kestää se sitten huomiseen, ensi viikkoon tai elämäni loppuun saakka. Oijoi tätä yltiöpositiivisuutta :)

Mä tahdon sun elämään,
sun aamukavipöytääsi ja pyykkipäivään...

Pekka Ruuska

Ystävän ylistys

Mun ystävät ovat kaikki miehiä. Pari tyttökaveriakin on, mutta mielestäni suhteemme ovat huomattavasti pinnallisemmalla tasolla kuin miesystävieni kanssa. Nämä eivät ole mitään romanttisia miesystäviä vaan ihan vaan ystäviä, jotka nyt sukupuoleltaan miehiä sattuvat olemaan. Näiden miesystävien seurassa mä olen "one of the guys". Keskustelumme pyörii miesten maailmassa; autoja, tekniikkaa, urheilua, vempaimia, seksiä ja minun miestilanteeni. Mun miestilanteesta, kuten seksistäkin puhutaan enemmän hurtilla huumorimielellä kuin vakavin ilmein. Kaikki tietävät missä menee raja, tietyistä asioista puhutaan, toisista ei, vaikka ne asiat joskus jokaisen mielessä liikkuvat. Tämä on mun mielestä tärkeää, koska näin taataan, että tilanne säilyy ennallaan ja olemme jatkossakin hyviä ystäviä.

Naisten kanssa en ole oikein koskaan tullut juttuun. Enkä ole heitä elämääni osannut oikein kaivatakaan, paitsi satunnaisesti ja nimenomaan näissä tilanteissa, joissa olisi tarpeen puida henkilökohtaisia miesasioita hiukan syvemmin, saada kaikupohjaa omille ajatuksilleen ja uusia, tilanteesta irrallaan olevia näkökulmia. Usein sitä kyntää itse niin syvällä näissä jutuissa, että olennainen ja ilmiselvä jää yksinkertaisesti näkemättä. Asiat ovat liian lähellä eikä niihin saa objektiivisen tarkastelun vaatimaa etäisyyttä. Tarviiko saadakaan? Ehkä ei.

Onneksi mulla on kuitenkin se Paras ystävä. Hänestä olen tälläkin hetkellä niin ylettömän kiitollinen. Hän on yksi suurimmista lahjoista, joita koskaan olen elämässäni saanut. Arvostan häntä ja hänen mielipiteitään. Ja hän tietää sen. Onnekseni olen sen hänelle kyennyt kertomaan. Tiedän myös hänen arvostavan minua siinä missä minä häntä. Emme ole tunteneet vielä kovinkaan kauan, mutta jonkinlaista sielujen sympatiaa se oli melko nopeasti sen jälkeen kun hän kaksi vuotta sitten saapui tiimiini. Heti kun hän vaan kykeni uudessa työympäristössä itsensä jollekin avaamaan. Se joku olin minä. Niin, olemme paitsi parhaita ystäviä, niin myös kolleegoita. Ajattelemme hyvin eri tavalla kaikesta, mutta yhdessä olemme lyömätön pari. Ja se lyömättömyys syntyy täydellisestä keskinäisestä luottamuksesta. Tiedän, että minulla on aina takanani hänen tukensa, asiassa kuin asiassa, vaikka hän ei itse asiaa hyväksyisikään. Meillä on ihania pikku salaisuuksia, joista muilla ei ole hajun haiventakaan. Omituisiin katseisiin vastaamme provokaatiolla.

Ainiin, kerroinko jo, että myös hän on mies? Onnellisesti parisuhteessa elävä ikäiseni mies, jonka kanssa pystymme puhumaan aivan kaikesta. Myös miestilanteestani. Syvällisemmin. Itseasiassa hän on toinen heistä, joita saan kiittää (?) nykyisestä tilanteestani. Hän ja nuorempi naiskolleega ovat koko tämän nettideittihankkeen takana.

Nyt olemme molemmat lomalla tahoillamme. Kanssakäyminen ei ole niin tiivistä kuin se tavallisesti normaali työolosuhteissa on. Tänään tunsin kuitenkin pakottavaa tarvetta purkautua hänelle tämän hetkisestä tilanteesta. Itseasiassa sain häneltä kompaktin miesmäisen meilin "Kuinka lomalaisella kulkee?" jo eilen. On helpottavaa tietää, että maailmassa on joku joka täydellisesti ymmärtää, johon voi luottaa ja jolta vilpittömiä näkökulmia ja jopa isällisiä neuvoja saa. Saa kun niitä tarvitsee. Joskus saa kyllä muutenkin ;). Silloinkin kun niitä EI todellakaan tarvitsisi. Tilanne on hauska, koska tavallisesti minä olen suhteemme hallitseva osapuoli, mutta näissä asioissa "valtarakenne" kääntyy päälaelleen. On hienoa huomata, että luottamusta löytyy niinkin paljon, että voimme tilanteen mukaan sujuvasti vaihtaa keskinäisiä roolejamme. Ja edelleen homma toimii täysin. Tilanne ei ärsytä tai arveluta kumpaakaan osapuolta.

Olen selvästi ollut tänään edeltäneitä päiviä ahdistuneempi. Kaikki on hyvin, kaikki on ennallaan ja kultaisia tekstareita pienine suurine merkityksineen tippuu edelleen kännykkääni. Miksi päivä sitten näyttää auringonpaisteesta ja lämmöstä huolimatta vivahtavan hieman harmaaseen? Kuka vei mun ihanat ruusunpunaiset aurinkolasit, vei hunajat, siirapit ja päälle ripottelemani tomusokerin, söi makean marjahillon ja kermat päältä? Löytyykö syyllinen täältä? ;)

Tämän postauksen pointti: On ihanaa olla tietoinen siitä, että He molemmat ovat olemassa :). Se riittää kun sen vaan tajuaa. Minä tajuan ja minä arvostan.

Katumus

Kirjoitin myöhään eilen illalla postauksen "Se jokin Hänessä", joka käsitteli lähinnä niitä asioita, jotka Mr. E:ssä tällä hetkellä niin kovasti viehättävät. Unettoman yön yksinäisinä tunteina iski kuitenkin katumus (pelko?) ja kävin joskus viiden aikaan aamuyöstä draftaamassa postauksen. Katsotaan nyt, josko jossain vaiheessa julkaisen sen uudemman kerran.

Syy hyllyttämiseen lienee siinä, että yhtäkkiä tunsin olevani liian paljon edellä aikaa, elin jo tulevaisuutta. Postaus sisälsi liian paljon oletuksia, joiden sanomisen "ääneen" pelkään vaikuttavan mahdollisen ja toivottavan suhteen (enkä puhu nyt romanttisesta suhteesta vaan tarkoitan kahden ihmisen välistä suhdetta yleensä tasolla millä tahansa) kehittymiseen ja lopputulokseen. Ehkä ajattelen taas liian paljon, mutta yöllä valvoessa on aikaa ajatella. Aamukuudelta taisin viimein nukahtaa... ja puoliysin aikaan olin jälleen pystyssä, joten nyt ajatus on aika jähmeässä.

Täytyy vielä selventää, että en odottanut aamun valkenemista valveilla Hänen takiaan vaan kyse on eräästä toisesta meneillään olevasta merkittävästä "projektista". Kyllä, olen projekti-ihminen ja teen kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta elämässäni itselleni projekteja. Nämä projektit ovat eräs tapa purkaa luomisvimmaa. Jos ei meneillään ole projektin projektia eikä päästä tule missään muodossa mitään ulos tiedän olevani todella syvällä ja auttamattomasti pulassa. Mitä enemmän projekteja, sen parempi henkinen olotilani on; asiaa virtaa vapaasti pään läpi ilman aivoja saastuttavia tukkeumia.

Hukkasin itseni projektimaailmaan. Mihin jäinkään? Niin, siis mulla on vahva käsitys siitä, mitkä ominaisuudet Hänessä ensisijaisesti minua miellyttävät, mutta analysoin niitä ehkä turhan syvälle ja tulin katumapäälle, koska pelkään painostavani ja ohjaavani "suhdetta" tiettyyn itseni kannalta tärkeään ja tyydyttävään suuntaan antamatta Hänelle mahdollisuutta kehittyä omalta suunnaltaan vapaasti ja vapaana. Olipas hienosti sanottu. Mahdanko ymmärtää itsekään sanomaani ;D

Tutustuminen jatkuu. Olen edelleen onnellinen, mutta selvästi hieman pidättyväisempi. Tiedän, se on se ikuinen pelko, joka taas kerran yrittää hiipiä niskan päälle... Inhoan sitä sydämeni pohjasta, mutta en pysty sitä kokonaan kannoiltani karistamaan. Hetkittäin kyllä ja niistä hetkistä olen niin iloinen. Luotan, että harjoitus tekee mestarin ja pienet harppaukset ovat joskus isoja suurempia. Tässäkin asiassa :)

Vaarallisessa tilassa

Jokatapauksessa saavutin hetkeksi sen vaarallisen tilan jolloin olin niin tyytyväinen kaikkeen että en voinut ymmärtää miten koskaan olin ollut onneton, ja samalla hetkellä tiesin että tämä on harvinainen hetki jonka voi menettää, mutta aivan yhtä varmasti saada takaisin. Miksi siis pelätä? Miksi olettaa pahinta? Miksi pelätä pettymyksiä? Miksi väittää että en olisi valmis ihmissuhteeseen, koska nyt olen, olen todellakin, hyvään sellaiseen.

Blogstar (Elämä on. Valintoja)

Kiitos, Neiti Tähtönen :). Sanoit sen mitä minä ajattelin, mutta en sanoiksi vielä saanut. Sanoit kaiken, kauniisti ja kattavasti. Minä elän siinä vaarallisessa tilassa juuri nyt, eikä kukaan voi ymmärtää kuinka paljon pelkään menettäväni tämän kaiken. Pelkään, vaikka en myönnä enkä tunnusta... Ja silti olen niin äärettömän onnellinen :)

Unta vai totta? Nipistän. Sattuu. Olen hereillä :)

Milla IVL

En kyennyt vastustamaan kiusausta hieman kiduttaa (ja huvittaa ;)) itseäni, joten...

Sinä, joka luet tätä, kuvaile minua yhdellä sanalla.
-Siis vain yhdellä (!),
ja sen jälkeen laita tämä omaan päiväkirjaasi,
jotta näet mitä muut ajattelevat sinusta...

[Via Reservin herrasmies]

Mysterious Mr.E

Äh, what the hell! Kerran täällä vaan eletään ja nyt loppui uikutus. Loppui jo eilen. Hajoan, jos hajoan ja keräilen itseni taas kokoon, kuten olen tehnyt niin miljoona kertaa ennenkin. Elossa olen edelleen. Varovaisuus ja itsesuojelu saavat mut neuroottiseksi. Jos niitä sirpaleita on tarkoitus tässä vielä pitkäänkin keräillä, niin turha tapella vastaan. Kai se pussi jossain vaiheessa täyttyy ja mitä ripeämmällä tahdilla hajoilen, niin sitä nopeamminhan tämä tie on kuljettu loppuun, right? Eikö joku joskus sanonut, että kärsimyksen määrä on vakio? Sanoi tai ei, luotan siihen ja antaudun jälleen kerran 110 prosenttisesti tälle ainutkertaiselle vaiheelle ja ihanalle tunteelle. Nautin niin kauan kuin tätä onnen, jännityksen ja odotuksen tunnetta kestää. Tiedän myös äärihyvän keinon pitkittää tätä nautintoa, mutta malttamattomana ja tähän kokemukseen itselleni luvan antaneena tuskin kykenen prosessia pitkittämään yhtään välttämätöntä kauemmin. Tulisit jo!

Taas jaksan toivoa, uskoa ja unelmoida kohtaavani vihdoin Sen Oikean, sen, joka on tarkoitettu vain ja ainoastaan mulle eikä kenellekään muulle. Mutta samalla olen myös pelottavan tietoinen siitä toisesta vaihtoehdosta. Niin on käynyt niin monta kertaa aikaisemminki, miksi tämä olisi muka poikkeus? Kaikki vaan kuulostaa ja tuntuu niin hyvältä! Mutta niin taisi tuntua myös muutama viikko takaperin. Niinpä. En aio antaa sen häiritä, en aio miettiä sitä just nyt. Ehdin kyllä miettiä ja voivotella sitten kun sen aika tulee. Siihen asti luotan parhaimpaan vaihtoehtoon. "Sekin vaihtoehto on olemassa", kuten Hän sanoi :)

Hittiläinen, mikä teinityttö -fiilis! Luulin jo kasvaneeni tässäkin asiassa aikuiseksi, mutta en kai kuitenkaan. Hyvä niin... Aikuiset ovat tylsiä.

Ihmettelen, kuinka tämä nyt näin räjähti käsiin. Kuukauden päivät etenimme hyvin, hyvin maltillisesti, jos ollenkaan. Ja vielä pari päivää sitten sovimme jatkavamme samalla maltillisella linjalla. Jostain syystä tekstareita on kuitenkin vaihdettu viimeisen vuorokauden aikana enemmän kuin sitä ennen kuukaudessa minkäänlaisia viestejä yhteensä. Ehkä nyt vaan oli oikea hetki, vaikka niin kovasti kynsin ja hampain, joka solulla kaikin voimin vastaan tappelin. Voi Luoja... päättyy miten päättyy, mutta anna sen tällä kertaa päättyä hyvin.

Tervetuloa elämääni sinä ihana mies, mysteerinen Mr.E!

Tiedän kyllä mitä ihmiset ajattelevat; siinä se nyt hehkuttaa kuin viimeistä päivää ja kohta on taas itku puserossa. Niin? Entäs sitten? Omapa on elämäni, omat ovat ilot ja itkut itse itkettävä, mutta en voi olla miettimättä miten paljon kaunista ja ihanaa menettäisin, jos en uskaltaisi heittäytyä hetken vietäväksi ja iloita edes sen aikaa kun tätä iloa kestää. Olen pidätellyt ja järjellä selitellyt tässä elämässä jo ihan liikaa ja tiedän siitä riittävän vielä pitkälle tulevaisuuteenkin, mutta josko välillä antaisin pääkopalle vähän lomaa (lomallahan tässä vielä ollaan) ja päästäisin sydämen edes vähäksi aikaa pomppimaan villinä ja vapaana. Jos sattuu, niin sitten sattuu (tämä on niin jumalattoman helppoa sanoa tässä ja nyt), mutta ainakin olen antanut itselleni mahdollisuuden, josta voin taas jotain oppia. Voin oppia jotain elämän iloista ja suruista. Tämän hetken olen kuitenkin onnellinen.

Hän oppi myös sen, että oli olemassa paikka nimeltä "kauas", että maailma oli suuri, hänen kylänsä pieni ja että kiinnostavimmat ihmiset lähtivät aina pois.

Paulo Coelho

Herttaässä vai ristiseiska?

Voi sinua tyhmä Tyttö mitä menit taas tekemään! Miksi et voinut antaa asioiden olla kun ne vielä olivat hyvin. Olisit tyytynyt siihen ihanaan, mitä sinulla jo oli. Mutta ei, olit utelias, halusit enemmän, menit ja särjit sen kaiken hienon ja hukkasit taas langan. Miksi miksi miksi?!

Mä olen aina ajatellut, että kun kortti pöytään lyödään, niin se kortti myös katsotaan. Kokonaan. Nyt olisin onnellisempi, jos olisin tyytynyt vain pitämään hienoa korttia kädessäni, nauttimaan siitä, mitä se sellaisenaan mulle antoi. Mutta minä hölmö menin ja kurkistin hieman, jotta tietäisin edes oliko kortti hyvä vai huono. Kunpa olisin sen jättänyt tekemättä... Koko tilanne muuttui kerta heitolla. Niin kauan kun kädessäni on vain kortti ilman sen suurempaa merkitystä, arvoa, voin vain iloita kortistani. Ihailla ja iloita. Tilanne on hyvä; en ole ilman korttia enkä juurikaan murehdi kortin menettämisestä. Se saattaa yhtä hyvin olla ristiseiska kuin herttaässä. Jos nyt menetän sen, en tiedä oikeastaan mitä menetän. Jotain hyvin hyvin arvokasta vaiko jotain täysin merkityksetöntä. No big deal ja I`ll survive. Menetän vain kortin ja odotan, että käteeni osuu seuraava.

Mutta kun minä menin ja kurkistin sitä. Ihan vähän vain, mutta kuitenkin sen verran, että tiedän sen olevan aivan varmasti hyvä kortti. Mutta kuinka hyvä? Sitä en tiedä vielä, kuten en tiedä myöskään kuinka hyvin kortti minun peliini sopii. Mutta toiveet ja odotukset korttia kohtaan ovat heränneet; se on vähintäänkin näin hyvä, mutta se saattaa olla jopa NÄIN hyvä? Ja odotuksista alkaa tuskainen tie, joka tuo mukanaan arvuuttelua ja pelkoa. Pelkoa omia odotuksia kohtaan; ehkä se ei oikeasti olekaan niin hyvä kortti kuin nyt luulen ja itselleni hyvää vauhtia uskottelen. Ja pelkoa koko kortin menettämisestä... Mitä parempi kortti, sitä enemmän menetys tuntuu ja vaikuttaa peliin.

Tuo kortti on ollut kädessäni jo kohtuullisen kauan. Pitkään olen saanut nauttia tiedosta, että kortti mulla on. Välillä se unohtui pöytälaatikkoon, välillä nostin sen pöydällekin, mutta en missään vaiheessa käynyt liian uteliaaksi sen suhteen. Olin tyytyväinen tilanteeseen sellaisena. Tiesin, että saatoin ottaa kortin esiin koska tahansa sen tai minun olemassaoloni juurikaan häiriytymättä. Eilisen jälkeen kortti on poltellut sormiani. Sen laskeminen hyppysistä on äärettömän vaikeaa. Mieli tekisi kääntää koko kortti avoimesti näkyville, mutta samanaikaisesti haluaisin ihan yhtä kiihkeästi hankkiutua koko kortista eroon. Unohtaa. Niin tai näin, lopputulos tulee olemaan aina sama; pelin kulku muuttuu. Ja aina sattuu... useimmiten ainakin. Loppujen lopuksi kyse taitaa olla vain siitä, kuinka paljon kipua olen tällä hetkellä valmis kestämään. Voitanko enemmän katsomalla vai passaamalla?

Luulin eilen olevani jo valmis todellisuuteen. En ollut.