Herttaässä vai ristiseiska?

Voi sinua tyhmä Tyttö mitä menit taas tekemään! Miksi et voinut antaa asioiden olla kun ne vielä olivat hyvin. Olisit tyytynyt siihen ihanaan, mitä sinulla jo oli. Mutta ei, olit utelias, halusit enemmän, menit ja särjit sen kaiken hienon ja hukkasit taas langan. Miksi miksi miksi?!

Mä olen aina ajatellut, että kun kortti pöytään lyödään, niin se kortti myös katsotaan. Kokonaan. Nyt olisin onnellisempi, jos olisin tyytynyt vain pitämään hienoa korttia kädessäni, nauttimaan siitä, mitä se sellaisenaan mulle antoi. Mutta minä hölmö menin ja kurkistin hieman, jotta tietäisin edes oliko kortti hyvä vai huono. Kunpa olisin sen jättänyt tekemättä... Koko tilanne muuttui kerta heitolla. Niin kauan kun kädessäni on vain kortti ilman sen suurempaa merkitystä, arvoa, voin vain iloita kortistani. Ihailla ja iloita. Tilanne on hyvä; en ole ilman korttia enkä juurikaan murehdi kortin menettämisestä. Se saattaa yhtä hyvin olla ristiseiska kuin herttaässä. Jos nyt menetän sen, en tiedä oikeastaan mitä menetän. Jotain hyvin hyvin arvokasta vaiko jotain täysin merkityksetöntä. No big deal ja I`ll survive. Menetän vain kortin ja odotan, että käteeni osuu seuraava.

Mutta kun minä menin ja kurkistin sitä. Ihan vähän vain, mutta kuitenkin sen verran, että tiedän sen olevan aivan varmasti hyvä kortti. Mutta kuinka hyvä? Sitä en tiedä vielä, kuten en tiedä myöskään kuinka hyvin kortti minun peliini sopii. Mutta toiveet ja odotukset korttia kohtaan ovat heränneet; se on vähintäänkin näin hyvä, mutta se saattaa olla jopa NÄIN hyvä? Ja odotuksista alkaa tuskainen tie, joka tuo mukanaan arvuuttelua ja pelkoa. Pelkoa omia odotuksia kohtaan; ehkä se ei oikeasti olekaan niin hyvä kortti kuin nyt luulen ja itselleni hyvää vauhtia uskottelen. Ja pelkoa koko kortin menettämisestä... Mitä parempi kortti, sitä enemmän menetys tuntuu ja vaikuttaa peliin.

Tuo kortti on ollut kädessäni jo kohtuullisen kauan. Pitkään olen saanut nauttia tiedosta, että kortti mulla on. Välillä se unohtui pöytälaatikkoon, välillä nostin sen pöydällekin, mutta en missään vaiheessa käynyt liian uteliaaksi sen suhteen. Olin tyytyväinen tilanteeseen sellaisena. Tiesin, että saatoin ottaa kortin esiin koska tahansa sen tai minun olemassaoloni juurikaan häiriytymättä. Eilisen jälkeen kortti on poltellut sormiani. Sen laskeminen hyppysistä on äärettömän vaikeaa. Mieli tekisi kääntää koko kortti avoimesti näkyville, mutta samanaikaisesti haluaisin ihan yhtä kiihkeästi hankkiutua koko kortista eroon. Unohtaa. Niin tai näin, lopputulos tulee olemaan aina sama; pelin kulku muuttuu. Ja aina sattuu... useimmiten ainakin. Loppujen lopuksi kyse taitaa olla vain siitä, kuinka paljon kipua olen tällä hetkellä valmis kestämään. Voitanko enemmän katsomalla vai passaamalla?

Luulin eilen olevani jo valmis todellisuuteen. En ollut.