Puhtaat valkeat lakanat

Eilen oli siivouspäivä. Oli pakko tarttua imuriin. Inhoan siivoamista, erityisesti imuroimista. Olen kai lapsuudessani saanut imurista ikuiset traumat. Äitini oli/on siisteysintoilija, joka näki/näkee pölyä, likaa, roskia silloinkin kun niitä ei oikeasti ole. Aikani jaksoin itsekseni marmattaa, että miksi ihmeessä lomallakin pitää siivota. Vastaus oli ilmiselvä. Ja nähtävissä.

Kiukuttelin lakanoita vaihtaessani. Se on asia, jota en ole vuoden harjoittelemisen jälkeenkään oppinut tekemään järkevästi, helposti. Kahdelta ihmiseltä sama asia sujuu melkein huomaamatta. Sijasin pedin, kuten viimeiset 20 vuotta olen tehnyt, kahdelle. Sänky näyttää sijattuna samalta kuin aina ennenkin, vaikka siinä kahden sijaan nukkuu vain toinen. Kuten on nyt jo yli vuoden ajan nukkunut. Kaksi kertaa olen sinä aikana sijannut pedin aamulla kahden jäljiltä, vaikka siinä satunnaisesti on yhden sijaan käynyt toinenkin. Kääntymässä, ei nukkumassa. Ehkä siihen joku olisi mielellään jäänytkin nukkumaan, mutta en ole sitä sallinut. Tylyä.

Lakanoiden kanssa tapellessani satuin vilkaisemaan olkani ylitse ulos ikkunasta. Lasten leikkipaikalla käyskenteli tuttuun sunnuntaiseen tapaan nuori perhe; isä, äiti ja parivuotias tytär. Tunsin kateuden piston syvällä sisimmässäni ja jäin ihmettelemään tuota tunnetta, joka usein tulee nähdessäni heidät yhdessä siinä hiekkalaatikolla tai työntämässä vuorotellen keinuun vauhtia tytön isoksi iloksi. Miksi mä olen kateellinen sellaisesta, jota en itselleni koskaan ole halunnut? Lopulta tajusin, etten ollut kateellinen pienestä perheestä vaan siitä onnesta, joka heistä välittyi. Eihän ne koskaan edes koske toisiaan julkisesti. Ehkä ne eivät olekaan niin onnellisia?

Väärin. Seuraavalla vilkaisulla näin miehen silittävän nuoren neitonsa sääriä. Hitaasti. Hellästi. Ja pitkään. Ja sitten tapahtui se odottamaton, julkinen suudelma. Ja taas niin hellästi. Kutakuinkin vuoden ajan ovat joka sunnuntai tuossa pihalla käyskennelleet ja nyt vasta näin sen tapahtuvan. Juuri nyt, kun yritin omaa oloani helpottaa tarttumalla heidän epäkohtaansa. Niin tietysti. Se, mitä odotat tapahtuvaksi ei tapahdu, se mitä et, tapahtuu takuuvarmasti.

Tyttö, hiukan päälle kahdenkymmenen, noin kymmenen vuotta miestänsä nuorempi, nousi hitaasti seisomaan. Siis ei voi olla totta! Onko se taas raskaana?! Kolmas kaiketi tuloillaan, ensimmäinen aikaisemmasta suhteesta jo lähellä kouluikää. Sääli, huomasin ajattelevani. Niin nuori ja niin nätti, kasvoiltaan ja keholtaan. Ja elämä hiekkalaatikolla jatkuu. Onnellisena..?