Elämä on vuoristorata

Huomaan tämän blogin muuttuneen. Huomaan itse muuttuneeni. Muutos on hyvästä, staattisuus on... tylsää. Parempaan tai huonompaan suuntaan, ihan sama, pääasia, että johonkin suuntaan. Luova muusikko puhui kehäteoriasta. Silloin minä vähän epäröin, mutta ehkäpä kehäteoriassa on sittenkin enemmän järkeä kuin lineaarisessa... Eihän koko ajan voi mennä vain eteenpäin, ylöspäin. Välillä täytyy ottaa pari askelta taaksepäin, jotta voi taas edetä. Johonkin suuntaan. Hypätä ehkä toiselle kehälle, heh...

Nojoo, se teorioista. Blogi on muuttunut, koska koko "projekti" on muuttunut. Se, minkä piti olla kivaa, kevyttä ja hauskaa, on osoittaunut ihan joksikin muuksi. Sinkkuelämää, sinkkukesä... tällaistako se sitten on? Kuvittelin olevani valmis paljon meuhkattuun "sinkkuelämään", mutta ehkä en sittenkään ole. Ehkä en tule koskaan olemaankaan. Ehkä tämä ei vaan ole se juttu, ehkä tämä ei ole mun sinkkuelämää. Sopii jollekin, ei kaikille. Tuskin olisin tähän omin päin lähtenytkään. Ei minua pakotettu, mutta yllytettiin kuitenkin. Siinä vaiheessa taisin nähdä tässäkin "projektissa" haasteen. Kuten kaikessa muussakin. Ja haasteita on vaan älyttömän vaikeaa vastustaa ;)

Ei, en aio tätä blogia tässä vaiheessa julistaa kuolleeksi ja kuopatuksi, mutta deittiraportteja tullee entistä harvemmin. Muuta aihepiiriin liittyvää ehkä enemmän. Pohdintaa. Purkautumista. Varmasti ahdistustakin, mutta toivottavasti myös onnen hetkiä. Niitä, jotka usein jäävät kirjoittamatta, koska niitä ei tarvitse purkaa ja pistää päässä järjestykseen. Missio elää edelleen taustalla. Vähemmän aktiivisena luulisin. Deitti-ilmoitukseni roikkuu Match.comissa edelleen. Saa roikkuakin, kunnes maksettu aika parin kuukauden päästä umpeutuu. Tuskin tulen sitä kuitenkaan uusimaan. Ja toivottavasti saan hyvän syyn poistaa sen sieltä jo aiemmin :)

Olen nyt sitten ainakin kokeillut. Tiedän mistä on kyse. Tiedän tämän olevan pidemmän päälle liian rankkaa mulle. En kai osaa relata tarpeeksi, ottaa enemmän hälläväliä -asennetta peliin. Siinä se suurin ongelma onkin. Kun mulle oikein mikään asia ei ole hälläväliä, eikä silloin tällaista tunteiden vuoristorataa kestä kukaan. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta olen kuitenkin onnellinen, että lähdin leikkiin mukaan ja olen saanut tavata ne kaikki ihanat ihmiset, jotka tätä kautta on eteeni heitetty. Yhtään tapaamista, yhtään kokemusta en pyyhkisi pois. Ja jos kohtalo (?) mielenkiintoisia ihmisiä edelleen eteeni tuo, niin tottakai olen valmis heidät tapaamaan. Ei toivo ole mihinkään kadonnut. Toivo elää.

Tulen jatkossa todennäköisesti keskittymään jutuissa enemmän itseeni kuin muihin. Olen oppinut, että mitä enemmän on valmis itsestään antamaan, sitä enemmän saa takaisin muilta. Avoimuus, rehellisyys, sallivuus, ystävällisyys, arvostus, kunnioitus, positiivinen alämänasenne... Mitä jaat, sitä saat. Vähän niinkuin silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta hieman, itseasiassa täysin toiselta kantilta katsottuna.

Vuoristorata kuvaa elämääni; elämä on rajua, mieletöntä peliä, elämä on kuin laskuvarjohyppy, elämässä otetaan riskejä, kaadutaan ja noustaan uudestaan, se on vuorikiipeilyä, se on halua kiivetä itsensä huipulle ja olla tyytymätön ja ahdistunut kun ei kykene.

Paulo Coelho