Puhtaat valkeat lakanat

Eilen oli siivouspäivä. Oli pakko tarttua imuriin. Inhoan siivoamista, erityisesti imuroimista. Olen kai lapsuudessani saanut imurista ikuiset traumat. Äitini oli/on siisteysintoilija, joka näki/näkee pölyä, likaa, roskia silloinkin kun niitä ei oikeasti ole. Aikani jaksoin itsekseni marmattaa, että miksi ihmeessä lomallakin pitää siivota. Vastaus oli ilmiselvä. Ja nähtävissä.

Kiukuttelin lakanoita vaihtaessani. Se on asia, jota en ole vuoden harjoittelemisen jälkeenkään oppinut tekemään järkevästi, helposti. Kahdelta ihmiseltä sama asia sujuu melkein huomaamatta. Sijasin pedin, kuten viimeiset 20 vuotta olen tehnyt, kahdelle. Sänky näyttää sijattuna samalta kuin aina ennenkin, vaikka siinä kahden sijaan nukkuu vain toinen. Kuten on nyt jo yli vuoden ajan nukkunut. Kaksi kertaa olen sinä aikana sijannut pedin aamulla kahden jäljiltä, vaikka siinä satunnaisesti on yhden sijaan käynyt toinenkin. Kääntymässä, ei nukkumassa. Ehkä siihen joku olisi mielellään jäänytkin nukkumaan, mutta en ole sitä sallinut. Tylyä.

Lakanoiden kanssa tapellessani satuin vilkaisemaan olkani ylitse ulos ikkunasta. Lasten leikkipaikalla käyskenteli tuttuun sunnuntaiseen tapaan nuori perhe; isä, äiti ja parivuotias tytär. Tunsin kateuden piston syvällä sisimmässäni ja jäin ihmettelemään tuota tunnetta, joka usein tulee nähdessäni heidät yhdessä siinä hiekkalaatikolla tai työntämässä vuorotellen keinuun vauhtia tytön isoksi iloksi. Miksi mä olen kateellinen sellaisesta, jota en itselleni koskaan ole halunnut? Lopulta tajusin, etten ollut kateellinen pienestä perheestä vaan siitä onnesta, joka heistä välittyi. Eihän ne koskaan edes koske toisiaan julkisesti. Ehkä ne eivät olekaan niin onnellisia?

Väärin. Seuraavalla vilkaisulla näin miehen silittävän nuoren neitonsa sääriä. Hitaasti. Hellästi. Ja pitkään. Ja sitten tapahtui se odottamaton, julkinen suudelma. Ja taas niin hellästi. Kutakuinkin vuoden ajan ovat joka sunnuntai tuossa pihalla käyskennelleet ja nyt vasta näin sen tapahtuvan. Juuri nyt, kun yritin omaa oloani helpottaa tarttumalla heidän epäkohtaansa. Niin tietysti. Se, mitä odotat tapahtuvaksi ei tapahdu, se mitä et, tapahtuu takuuvarmasti.

Tyttö, hiukan päälle kahdenkymmenen, noin kymmenen vuotta miestänsä nuorempi, nousi hitaasti seisomaan. Siis ei voi olla totta! Onko se taas raskaana?! Kolmas kaiketi tuloillaan, ensimmäinen aikaisemmasta suhteesta jo lähellä kouluikää. Sääli, huomasin ajattelevani. Niin nuori ja niin nätti, kasvoiltaan ja keholtaan. Ja elämä hiekkalaatikolla jatkuu. Onnellisena..?

Elämä on vuoristorata

Huomaan tämän blogin muuttuneen. Huomaan itse muuttuneeni. Muutos on hyvästä, staattisuus on... tylsää. Parempaan tai huonompaan suuntaan, ihan sama, pääasia, että johonkin suuntaan. Luova muusikko puhui kehäteoriasta. Silloin minä vähän epäröin, mutta ehkäpä kehäteoriassa on sittenkin enemmän järkeä kuin lineaarisessa... Eihän koko ajan voi mennä vain eteenpäin, ylöspäin. Välillä täytyy ottaa pari askelta taaksepäin, jotta voi taas edetä. Johonkin suuntaan. Hypätä ehkä toiselle kehälle, heh...

Nojoo, se teorioista. Blogi on muuttunut, koska koko "projekti" on muuttunut. Se, minkä piti olla kivaa, kevyttä ja hauskaa, on osoittaunut ihan joksikin muuksi. Sinkkuelämää, sinkkukesä... tällaistako se sitten on? Kuvittelin olevani valmis paljon meuhkattuun "sinkkuelämään", mutta ehkä en sittenkään ole. Ehkä en tule koskaan olemaankaan. Ehkä tämä ei vaan ole se juttu, ehkä tämä ei ole mun sinkkuelämää. Sopii jollekin, ei kaikille. Tuskin olisin tähän omin päin lähtenytkään. Ei minua pakotettu, mutta yllytettiin kuitenkin. Siinä vaiheessa taisin nähdä tässäkin "projektissa" haasteen. Kuten kaikessa muussakin. Ja haasteita on vaan älyttömän vaikeaa vastustaa ;)

Ei, en aio tätä blogia tässä vaiheessa julistaa kuolleeksi ja kuopatuksi, mutta deittiraportteja tullee entistä harvemmin. Muuta aihepiiriin liittyvää ehkä enemmän. Pohdintaa. Purkautumista. Varmasti ahdistustakin, mutta toivottavasti myös onnen hetkiä. Niitä, jotka usein jäävät kirjoittamatta, koska niitä ei tarvitse purkaa ja pistää päässä järjestykseen. Missio elää edelleen taustalla. Vähemmän aktiivisena luulisin. Deitti-ilmoitukseni roikkuu Match.comissa edelleen. Saa roikkuakin, kunnes maksettu aika parin kuukauden päästä umpeutuu. Tuskin tulen sitä kuitenkaan uusimaan. Ja toivottavasti saan hyvän syyn poistaa sen sieltä jo aiemmin :)

Olen nyt sitten ainakin kokeillut. Tiedän mistä on kyse. Tiedän tämän olevan pidemmän päälle liian rankkaa mulle. En kai osaa relata tarpeeksi, ottaa enemmän hälläväliä -asennetta peliin. Siinä se suurin ongelma onkin. Kun mulle oikein mikään asia ei ole hälläväliä, eikä silloin tällaista tunteiden vuoristorataa kestä kukaan. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta olen kuitenkin onnellinen, että lähdin leikkiin mukaan ja olen saanut tavata ne kaikki ihanat ihmiset, jotka tätä kautta on eteeni heitetty. Yhtään tapaamista, yhtään kokemusta en pyyhkisi pois. Ja jos kohtalo (?) mielenkiintoisia ihmisiä edelleen eteeni tuo, niin tottakai olen valmis heidät tapaamaan. Ei toivo ole mihinkään kadonnut. Toivo elää.

Tulen jatkossa todennäköisesti keskittymään jutuissa enemmän itseeni kuin muihin. Olen oppinut, että mitä enemmän on valmis itsestään antamaan, sitä enemmän saa takaisin muilta. Avoimuus, rehellisyys, sallivuus, ystävällisyys, arvostus, kunnioitus, positiivinen alämänasenne... Mitä jaat, sitä saat. Vähän niinkuin silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta hieman, itseasiassa täysin toiselta kantilta katsottuna.

Vuoristorata kuvaa elämääni; elämä on rajua, mieletöntä peliä, elämä on kuin laskuvarjohyppy, elämässä otetaan riskejä, kaadutaan ja noustaan uudestaan, se on vuorikiipeilyä, se on halua kiivetä itsensä huipulle ja olla tyytymätön ja ahdistunut kun ei kykene.

Paulo Coelho

My inner European is Italian!

Passionate and colorful.You show the world what culture really is.

Who's Your Inner European? [via Reservin herrasmies]

Lomalla ehtii testailla itseään monella eri tavalla. Olen pettynyt. Koska en ole yhtään yllättynyt.

Deittejä nolla!

Deittikalenteri ammottaa tyhjyyttään. Viimeisistä deiteistä on kohta viikko (Luova muusikko) enkä sen jälkeen ole ollut sillä mielellä yhteydessä kehenkään. Meiliboksissa makaa muutama ihan ok yhteydenotto, mutta kun ei vaan huvita! Mites tässä näin kävi? Ja miten mä tämän alunperin oikein ajattelinkaan?

Mulla on nyt periaatteessa kesälomaa takana viikon päivät. Ja periaatteessa lomaa on edessä vielä kolmen viikon päivät ennen kuin työ kutsuu muutamaksi päiväksi visiitille naapuriin. Sitten lomalla mulla on aikaa tapailla ihmisiä, keskittyä hauskanpitoon ja hengaamiseen. Ehkäpä monen vuoden tauon jälkeen singahdan taas mukaan Cityn yöelämän pyörteisiin. Ehkä jopa vietän muutamat yöt jossain muualla kuin omassa sängyssä; hotellissa? ;) Niinpä niin. Näinhän mä tämän ajattelin, mutta toteutus tökkii nyt pahemman kerran. Eikä ajatuskaan ole enää oikein mukana. Plaaaaah.... miksi miksi miksi?! Miksi mä jätän elämäni tilaisuuden käyttämättä?! Kohta alkaa taas työt, tulee velvollisuudet ja tulee syksy, jolloin kukaan ei enää halua lähteä kolostaan tuulen tuiverrettavaksi. En minä ainakaan. Syksyn sateessa, pimeässä, kylmässä ja kolkossa, minä käperryn sohvan nurkkaan fleecehuopaan tiukasti kääriytyneenä, villasukat jalassa, tukka solmussa ja kuppi kuumaa, täyteläistä kaakaota vuoroin kädessä, vuoroin huulilla. Nii-in, ei tässä ole siihen tuiverrukseen enää aikaa kuin muutama hassu kuukausi. Pessimisti, minäkö? Takuuvarma :)

Mutta kun en mä voi itseäni sinne baanalle pakottaakaan. Pakon edessä ei tunnu itsestä hyvältä, eikä tunnu toisesta yhtään sen paremmalta. Minä siis olen, puuhaan, nautin ja odotan. Kärsivällisesti. Mennyt ennustaa tulevaisuutta parhaiten. Kyllä se toinen päivä taas koittaa. Ja sitä odotellessa on hyvää aikaa keskittyä ruokkimaan mieltä, sielua ja kehoa. Coelho kolisee, kuten jokainen tulee huomaamaan ;)

Sillä hetkellä hänestä tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja Maailman Sielu olisi kummunnut esiin kaikella voimallaan. Kun hän katsoi tytön tummiin silmiin ja näki epävarman hymyn hänen huulillaan, hän ymmärsi mikä Maailman Kielessä oli keskeisintä ja viisainta - kielessä jota jokainen ymmärsi sydämellään. Se oli rakkaus, rakkaus joka oli ollut jo ennen ihmistä ja ennen aavikkoa mutta joka syttyi yhtä voimallisena aina kun kahden ihmisen katseet kohtasivat niin kuin heidän katseensa kohtasivat nyt kaivolla. Tyttö hymyili, ja se oli merkki jota poika oli odottanut tietämättään koko elämänsä ja jota hän oli etsinyt lampaittensa parista, kirjoista, kristalliesineistä ja aavikon hiljaisuudesta.

Se oli puhdasta Maailman Kieltä jota ei tarvinnut selittää, sillä maailmankaikkeus ei kaipaa selityksiä jatkaessaan kulkuaan äärettömässä ajassa. Tuolla hetkellä poika ymmärsi, että hänen edessään oli hänen elämänsä nainen ja että tyttökin tiesi sen sanoitta. Poika oli tunteestaan varmempi kuin mistään muusta, vaikka hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat sanoneet että ennen avioitumista oli opittava tuntemaan kumppani, seurusteltava, oltava kihloissa ja ansaittava rahaa. Ehkä ihmiset jotka ajattelivat noin eivät olleet oppineet koskaan yleismaailmallista kieltä, sillä kieltä taitavan on helppo ymmärtää, että jossain joku odottaa toista ihmistä, oli se sitten keskellä aavikkoa tai suurkaupungin sydämessä, ja että kun nuo kaksi viimein tapaavat toisensa ja heidän katseensa kohtaavat, menneisyys ja tulevaisuus menettävät merkityksensä, sillä heille on olemassa vain se hetki ja uskomaton varmuus siitä, että kaiken auringon alla on kirjoittanut yksi käsi Kaikkeuden luoja herättää rakkauden ja luo oikean kumppanin jokaiselle ihmiselle maan päällä. Ellei ihminen olisi varma Jumalan johdatuksesta, hänen ei kannattaisi edes unelmoida.

Paulo Coelho

No LSI

Säälipisteitä

Mietin joskus... itseasiassa mietin juuri nyt (taas kerran kylläkin), MIKSI toiselle täysin tuntematon ja siten myös merkityksetön ihminen haluaa loukata toista tuntematonta ja kaiken järjen mukaan myös yhtä merkityksetöntä henkilöä minkä tahansa käytettävissä olevan kanavan kautta. Eihän siinä ihan oikeasti ole mitään järkeä, eihän? Tai ehkä siinä sittenkin on.

Loukkaus, solvaus, haukku, herja, halveksunta, mustamaalaus, nimittely, panettelu, parjaus, pilkka.... on kai tarkoitettu pahoittamaan toisen ihmisen mieltä, aiheuttamaan ikävää, miinusmerkkistä olotilaa. Minä yritän ohittaa tällaiset tuntemattomien ja merkityksettömien ihmisten huomautukset olankohautuksella, mutta joskus siihen tarvitaan hieman enemmän. Nimittäin silloin kun vahingossa osuu ja uppoaa. Onnekseni mä olen onnistunut kehittämään takuuvarman keinon selvitä myös näistä tilanteista. Tämän selviytymiskeinon nimi on Sääli. Mua yksinkertaisesti säälittää nämä poloiset ihmisparat, joilla ei ole muuta keinoa purkaa omaa sisäistä pahan olon tunnettaan kuin kohdistaa se anonyyminä solvauksena jollekin täysin tuntemattomalle ihmiselle. Olen tarkoituksella opetellut kääntämään mulle tarkoitetun pahan mielen sääliksi.

Menkää hyvät ihmiset itseenne ja miettikää helpottaako teidän ikävä olonne ihan oikeasti, jos yritätte sen tai osan siitä siirtää jollekin toiselle? Auttaako se ihan oikeasti? Tuntuuko heti paljon paremmalta? Jos se todellakin auttaa asiaanne, niin olkaa hyvät vaan, mulla riittää vielä yllin kyllin sääliä teidän osallenne :)

Peace. Rauhaa ja kyyhkysiä.









Miten tämä liittyy deittailuun? Ei mitenkään. Tai sitten jonkun mutkan kautta. Teki vaan mieli avautua kaikille nettiherjan heittäjille :)

Saksalainen urheiluauto

"Hyvin toimeentuleva saksalaisen urheiluauton omistaja ;)"

Siinä rivi, joka on saanut eniten huomiota ilmoituksessani. Huomiota ja kommentteja, yleensä piikikkäitä. Perin ärsyttävä rivi siis. Ehkä se oli tarkoitettukin herättämään huomiota, mutta ehdottoman positiivisessa mielessä kyllä. En todellakaan arvannut, minkä haloon tämä harmiton rivi aiheuttaisi. Ja vaikka olisin arvannutkin, niin pois en olisi kuitenkaan jättänyt. Ja kuten monet ovat ymmärtäneetkin, niin enemmän vitsiksihän tuo vaatimus on tarkoitettu kuin kirjaimellisesti otettavaksi. Jonkinlaista loppukevennystä hain, kuten hymiöitä ymmärtävät osaavat tulkita.

Hylkäänkö tarjokkaan, jos tämä "vaatimus" ei täyty? En. Usealla tapaamallani henkilöllä tämä kriteeri on täyttynyt, yhtä monella se on jäänyt täyttymättä.

Näin siis alunperin, mutta nyt kun olen tuota asiaa joutunut enemmän pohtimaan, niin kyllähän siinä myös jonkinlainen totuus piilee. Pinnalliselta kuulostava lause ei ehkä sittenkään ole niin pinnallinen kuin ensilukemalta saattaisi kuvitella. Harvemmin vaan kukaan päätyy näitä asioita syvällisemmin pohtimaan ja vielä harvemmalla valaistus tapahtuu samantien.

Auto kertoo jotain, korjaan, paljon omistajastaan (kuten mikä tahansa muukin tuotemerkki). Ihmiset ostavat brandeja; arvoja, statusta, eivätkä niinkään vain teknistä apuvälinettä. Tietysti myös näitä "mulle-kelpaa-ihan-mikä-vaan" -ihmisiä löytyy, mutta sekin kertoo heistä ja heidän arvomaailmastaan. Paljon. Se kertoo millaisia ihmisiä he ovat. Brandit edustavat ja korostavat tiettyjä arvoja. Jos minä arvostan saksalaista laatu- tai urheiluautoa (ja ennen kaikkea sitä kolmikirjaimista; mitä enemmän tehoja, sitä parempi ;)), niin kertoo se minun myös elämässä yleensä arvostavan niitä arvoja, joita kyseinen tuotemerkki edustaa. Joten, eikö loppujen lopuksi ole aivan järkevää määritellä hakukriteereihin esim. autotyyppi tai tuotemerkki, joka viime kädessä kertoo hyvinkin kattavasti ja suoraan omistajastaan ja hänen arvomaailmasta.

Eri osapuolien arvomaailmat osuvat yhteen tai sitten eivät osu. Ja elleivät osu, niin mielestäni vakavasti otettavan kumppanuuden voi siinä vaiheessa unohtaa. Tai sitten vähintäänkin toisen osapuolen tulee olla sopeutuvainen ja valmis ehkä merkittäviinkin kompromisseihin. Minusta siihen ei kuitenkaan ole. Jos vastapuolesta siihen on, niin fine. Vai onko sittenkään...?

Mitä arvostat autossasi, sitä arvostat elämässäsi. Ja perään voisin listata kymmeniä adjektiivejä, jota en kuitenkaan tee.

Luova muusikko

Eilen oli taas aika lähteä katsomaan, mitä maailma tarjoaa! Miksikäs ei ja mitäpä sitä "lomalainen"muutakaan tekisi kuin käyttäisi tarjoutuneen tilaisuuden hyväksi ja tutustuisi uuteen ihmiseen. Hieman olin aluksi kahden vaiheilla, koska tällä Luovalla muusikolla oli ehkä hieman enemmän vuosia takana kuin mitä "ihannekumppanilla" ajattelisin olevan. Mutta niin, onhan tuo nähty jo useaan kertaan, etteivät ne numerot loppupeleissä mitään merkitse. Tai ainakaan paljoa ;)

Jokin vanhemmissa miehissä kuitenkin pelottaa. Ehkä sellainen iän ja kokemuksen tuoma luontainen auktoriteetti... En tiedä. Tai ehkä ne epäilykset, että mitä vanhempi mies nuoremmasta naisesti etsii. Nämä ovat varmasti jonkinlaisia stereotypioita, mutta päässäni pyörivät joka tapauksessa, vaikka ne sellaisiksi tiedostin.

Noh, Luova muusikko osoittautui kuitenkin real gentlemanniksi enkä kyllä huomannut, jos hänen päässään jotain ei-niin-vilpitöntä liikkui. Tuskinpa kuitenkaan. Puhelinkeskustelu ennen illan tapaamista rauhoitti mieltäni; meillä oli yllätyksekseni selvästi paljon sanottavaa toisillemme. Työskentelemme periaatteessa samalla alalla, joten sieltäkin mukavasti jutun juurta löytyi. Ja kuten niin monesti aikaisemminkin, mulla oli jälleen hieno mahdollisuus oppia jotain, paljonkin, ja pistää ajatuksia päässäni uuteen uskoon :)

Tapasimme rantakahvilassa, josta parin tunnin jälkeen siirryimme muutaman kilometrin päähän sisätiloihin. Palelin tuulisella rannalla. Hän ystävällisesti tarjosi oman pusakkansa paljaiden hartioideni peitoksi. Tarjosi myös limut ja kahvit.

Hänen kanssaan oli taas kerran helppoa ja miellyttävää keskustella. Aiheesta kuin aiheesta. Kolusimme molempien erilaiset harrastukset, parisuhteet, työasioita, hieman filosofoimme ja mietimme maailman menoa, puhuimme seksuaalisesta kehityksestä (lähinnä hänen kokemuksistaan tällä saralla), nettideittailusta... ja monesta muusta asiasta. Lopetimme valomerkkiin. Vaelsimme lämpimässä kesäyössä autoillemme. Halasimme kuulemma etelä-eurooppalaisittain (sis. kolme kevyttä suukkoa), toivotimme hyvää yötä ja lähdimme eri suuntiin. Niin, se oli kai siinä sitten. Taas. Taas yksi uusi ihminen kävi kääntymässä elämässäni, antoi jotain ja hävinnee ikuisiksi ajoiksi. Muistot sentään saan pitää ;). Olisinko muuta halunnutkaan? Tuskin sen enempää kuin silloin tällöin seuraa kupposelle.

Toivotin vielä kotiin päästyäni hyvät yöt tekstarilla. Vastausta en saanut ennen kuin tänään viideltä iltapäivällä. Olin jälleen pettynyt, enkä edes tiedä miksi. Se on vaan se sama tyhjyys, joka palaa kerta toisensa jälkeen ja kerta kerralta voimakkaampana. Mutta jotenkin sitä vaan jaksaa uskoa yhä uudelleen ja uudelleen. Johonkin. Ei ehkä enää kuitenkaan Siihen Oikeaan...

----------

Kun katson tuota sivupalkin tasaisesti kasvavaa listaa voin ilokseni (tai surukseni) todeta toivovani tapaavani vielä uudelleen jo tavatuista kaksi tai mahdollisesti jopa kolme henkilöä. En välttämättä romanttisessa tarkoituksessa vaan erityisesti siksi, että he ovat mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa kuvittelisin viihtyväni ja joilla mielestäni vielä olisi mulle jotain, ehkä paljonkin annettavaa.

Tapaamattomien listalta toivoisin tapaavani kaksi henkilöä. Heidät todennäköisesti tulenkin vielä jossain vaiheessa tapaamaan. Tai sitten en...

Note

Lisätty sivupalkkiin kronologinen listaus tavatuista ja enemmän meilatuista ihmisistä.

Avaruusdeitit?

Jos Tampere on liian kaukana, niin miltä kuulostavat Ruotsi, Italia, Intia, Britannia, Brasilia tai Korea? Vieraan tähtikunnan planeettoja ehkäpä? Lainatkaa mulle tähtilaiva Enterpriseä, niin pistän poimu vitosta silmään ja käyn pikapikaa kurkkaamassa mitä nämä vulkaanit, romulanit, betazoidit ja klingonit siellä oikein huhuilevat.

"Saattaisit kiinnostua, ihan oikeasti"

Mitä viisikymppinen, kahden lapsen isä ja varattu mies etsii yli 15 vuotta nuoremmasta naisesta?! En tiedä. Kysyin. En ole saanut vastausta. Vielä.

Millainen on täydellinen mies?

Olen mainonnan uhri. Olen nyt miljoona kertaa nähnyt mainoksen Täydellisten naisten testistä. Täydellisistä naisista en tiedä mitään. Paitsi, että Eva Longoria on mielestäni täydellisen kaunis ja miellyttävä nainen. Tai ainakin Evan julkisuuskuva sitä on.

Onko täydellistä miestä olemassa? Vai onko täydellisiä miehiä liian monta? Kiperiä kysymyksiä - kiperä testi. Uskalla, osallistu ja selvitä oma täydellinen miehesi!

Testin tulos: Valitsit miehen, josta löytyy vähän särmääkin. Sopii sellaiselle, joka kaipaa elämään pientä säpinää.

Ai niinku mitäh?! Sesam, aukene. Ei auennut vieläkään. Miinuspisteet Täydellisille naisille. He eivät näköjään tiedä täydellisistä miehistä mitään.

Mikä ihmeen rakkaus?

...naisella on kaikkea
hyvät miehet ja rahaa
se toisinaan unohtuu
vaikkei se tarkoita pahaa

se lenkkeilee
sillä on terävä pää
ja kun se sydämen särkee
se sänkyyn jää

muistatko miltä tuntuu
juopua kesäyönä
hölmöstä rakkaudesta
kastella jalat heinikossa
suudella poikaa aidan takana
siellä missä nokkoset lakastuu...

Scandinavian Music Group

Niin moni tulee vastaan..

Olen tutustunut nyt noin kolmen kuukauden aikana nettideittipalvelujen kautta 14 mieheen. Olen tavannut heistä 11. Kaikki ovat olleet ihan mukavia tyyppejä, ulkoisesti... ja sisäisesti. Tai ainakin sen perusteella mitä nyt muutamassa tunnissa ehtii ihmiseen tutustua. Ei valittamista, enkä ole kokenut tarvetta "paeta" tapaamisista. Kaikki tapaamiset ovat päättyneet "luonnollisesti". Mutta mutta... niin, missä se viipyy Se Oikea? Se ihana tunne, että tämä oli nyt vihdoinkin tässä ja elämä voi jatkua enemmän tai vähemmän yhdessä eteenpäin. Tunne, että etsinnän voi lopettaa ja vetää itsensä pois "markkinoilta". Halpaa...

Kovasti on myös oma suhtautuminen näiden muutamien kuukausien aikana nettideittailuun muuttunut. Enää en jaksa innostua samalla tavalla, enää en luo päässäni huikeita odotuksia tapaamiselle. Asenne on avoin, mutta enemmän sellainen "katsotaan nyt rauhassa mitä tästä tällä kertaa tulee". Enää en myöskään jaksa yhteydenottoihin kauheasti vastailla. Eipä niitä enää alun tahtiin tulekaan. Hyvä niin. Vastauksessa täytyy olla jotain _todella_ spesiaalia, jotta se saa huomioni eikä päädy pikaisen silmäilyn jälkeen suoraan roskikseen. Useimmat päätyvät. Eikä kyse ole siitä, etteikö suurin osa yhteyttä ottaneista olisi kunnollisia, hyviä ja tutustumisen arvoisia ihmisiä. Kyse lienee vain omasta turhautumisestani. En ollut epätoivoinen. Onko musta tullut epätoivoinen? Voi olla. Tai sitten ei.

Uusia ihmisiä, siis niitä, joiden kanssa tapaamisasteelle päästään, on aina yhtä kiva ja "jännittävää" mennä tapaamaan. Olen uuden ihmisen tapaamisesta yhä innoissani, vaikkakin eri tavalla kuin ennen. Jos aikaisemmin menin tapaamaan Sitä Oikeaa, niin nyt menen tapaamaan uutta ihmistä. Ihmistä, joka antaa kurkistaa elämäänsä, joka tuo omaan elämääni ja ajatuksiini jotain uutta, jolta pystyn ehkä oppimaan jotain ja yhdessä luomaan uusia kokemuksia. Nämä ovat kaikki hirmuhienoja juttuja, mutta miksi ihmeessä jälkeenpäin tulee omituinen olo? Vähän samantapainen olo kuin merkityksettömän seksisession jälkeen... Ilman itseinhoa kyllä, mutta tyhjä olo. Mekaaninen suoritus ilman tunnetta? Ja sitä tyhjyyttä välttääkseni huomaan antavani itsestäsi kerta kerralta vähemmän. Se ei ole epäluottamuslause toista ihmistä kohtaan. Se on itsesuojelua. Koska kerta toisensa jälkeen sitä osaa jo odottaa jäävänsä loppupeleissä tyhjin käsin. Jossain vaiheessa ne "ystävätkin" vaan feidautuvat, tai ovat etääntyneet, ja siitä kai tulee tunne, että annoin sen vähänkin itsestäni turhaan.

Nämä ovat hankalia asioita selittää ja jokainen varmasti kokee tällaiset jutut omalla tavallaan, joten toivon, ettei tämä postaus aiheuta ikäviä väärinymmärryksiä. Jotenkin sitä vaan oli taas omaa päätä selvitettävä ja tämä kirjoittaminen on siihen hommaan mitä mainioin kanava; omat ajatukset järjestykseen ja pois mieltä kiusaamasta!

Ja oi voi, tätä läheisyyden ja kosketuksen kaipuuta... *syvä syvempi syvin huokaus* ;)

Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria,
niin moni tarjoaa vain pelkkiä kuoria,
niin moni tulee vastaan,
kuka on se oikea,
niin moni tulee vastaan...

Ressu Redford

Intellektuelli

Huippuälykkyyden suuri tunnusmerkki on tietää, kuinka paljastaa toisten mielenliikkeet ja salata omansa.

Madame de Sable

Tapasin eilen Intellektuellin, äärimmäisen mielenkiintoisen miehen, jonka seurassa oleminen ja keskustelu on omituisen helppoa, mutta samalla mukavan haastavaa. Aivosoluille töitä. Ei sittenkään. Ennemminkin ajatuksille puuhaa.

Kerrankin tuntuu täysin merkityksettömältä kertoa mitä tapahtui. En tiedä johtuuko se minusta... vai hänestä? Vai siitä, että on turha yrittääkään selittää mitä tapahtui. Toki asioita tapahtui, kuten tapahtuu joka hetki. Niinkuin nyt kun sormet nakuttavat näppistä. Tapasimme, teimme jotain ja ilta päättyi johonkin, mutta kuten sanoin, se kaikki on toisarvoista. Ensiarvoista on ajatustenvaihto, päänsisäiset prosessit, jatkumot, tajuamiset, päätelmät, tajunnan laajentuminen, tietoisuus... Niin niin, tiedän, että kaikki edellinen kuulostaa täysin järjettömältä ja ehkä juuri siksi en yritäkään asiaa sen enempää selittää. Kaikkea ei voi selittää... Korjaan; kaiken voi selittää, mutta kaikkea ei kannata selittää ;)

Tämä on kokonaisuudessaan niin hassu juttu. Itseasiassa niin omituinen, että olen jokseenkin yllättynyt, että ylipäätään tapasimme. Tämä on niitä juttuja, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt loppua jo ensimmäiseen viestiin. Tai viimeistään toiseen. Mutta nyt en oikeasti tiedä mihin se loppujen lopuksi loppuu. Time will tell.. On turhaa energian tuhlausta yrittää miettiä sellaista nyt. Ehkä minäkin olen oppinut jotain; asioita tapahtuu ja voi antaa tapahtua ilman, että pyrkii niihin jatkuvasti aktiivisesti vaikuttamaan. Vaikkakin periaatteessa olen sitä mieltä, että ihminen tekee itse oman elämänsä ja että on turha jäädä odottamaan asioita tapahtuvaksi, jos tapahtumiin ja tapahtumien kulkuun jotenkin vain pystyy itse vaikuttamaan.

Hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Miten tämä liittyy mihinkään? Ei mitenkään, mutta tuo lause vaan on jostain syystä soinut jo toista viikkoa päässäni. Ehkä se nyt lakkaa soimasta.

Niin, taas meni tunti ja meni toinenki, ja vielä muutama lisää. Ja taas tuli kollegan varoittelusta huolimatta varmasti sanottua paljon hölmöjä asioita, mutta syystä tai toisesta niiden sanominen ei juurikaan kiusaa. Olisipa hienoa löytää ihminen, jolle voisi kertoa minkäänlaista itsesensuuria harrastamatta ihan kaiken. Sellaista ei ole ainuttakaan tainut vielä tässä elämässä kohdalle osua. Tuskin osuukaan.. ja ehkä se ei sitten kuitenkaan olisi niin hienoa kuin sen kuvittelee olevan, koska viime kädessä se on "fucking scary", heh, kuten vähän kaikki tällä hetkellä. Elän aivan selvästi jonkinlaista "ylipelottavaa vaihetta". Kaikki, ihan kaikki pelottaa. Enemmän tai vähemmän. Joopa joo... aseista ei kannata taistelematta luopua. Ja nettitohtorit voivat jättää psykologiset diagnoosit sikseen.

Olikohan tässä taas mitään tolkkua. Luultavasti ei, mutta mua väsyttää ja olen muutenkin omituisessa mielentilassa. Off -napille olisi käyttöä. Mutta kyllä tämä tästä taas selkenee, ajatukset ja elämä :)

Dare to dream!

Far better it is to dare mighty things, to win glorious triumphs, even though checkered by failure, than to take rank with those poor spirits who neither enjoy nor suffer much, because they live in the gray twilight that knows neither victory nor defeat.

Teddy Roosevelt

Minä jatkan haaveilua Unelmieni Prinssistä ja painun ihka oikeille TREFFEILLE!

Pohdintaa

"Hyvää kesää, elämää ja kaikkea! Yllätyksiä... ;)" Niin kirjoitin muutama viikko sitten viimeiseen viestiini Miinanräjäyttäjälle. En odottanut enää kuulevani hänestä, mutta koska elämä on yllätyksiä täynnä, niin tänään löysin häneltä viestin meiliboksissani. Tarkoitus ei ole jatkaa juttua sen kummemmin, mutta ehkä kuitenkin tapaamme, jos joskus samaan kaupunkiin samaan aikaan osumme. Muuhun olemme hänen mielestään liian erilaisia. Ehkä niinkin. Ja hyvä näin. Kyllä se 600 km välimatkaa on kuitenkin nykyaikanakin aika paljon. Mun mielestä. Siinä ei lähdetä ilman omaa suihkujettiä ex-tempore aamukahville ;)

----------

Olen viime päivinä koko nettideittailurumban ohella pohtinut myös tämän blogin kohtaloa. Monta mukavaa muistoa on jäänyt kirjaamatta ja se ärsyttää mua. Ei suoranaisesti se kirjaamattomuus vaan lähinnä se, että tämä blogi ei ole enää sitä mitä sen piti olla, raatorehellistä mitään salaamatonta kerrontaa yhdestä elämäni projektista (joo-o, no kidding,mulla on muutakin elämää ja sitä on vieläpä kohtuullisen paljon ;)), johon muut saivat mut aikanaan yllytettyä. Ja joka sittemmin on tuonut paljon hyvää, iloa, uusia mukavia ja erilaisia ihmisiä ja kokemuksia elämääni. Sellaisia ihmisiä, joita en muulloin koskaan kohtaisi. Ja jos kohtaisinkin, niin mitä todennäköisimmin kävelisimme tyynesti toistemme ohitse.

Tytön huulet veisivät pojan mennessään,
mutta hän ei ole poikaa nähnytkään...

Ja he sopisivat niin hyvin toisilleen,
mutta minkäs teet.
He joka päivä toistensa ohi kävelee,
niin kohtalo sanelee...

Kaija Koo

Mutta koska kaikki elämässä ei ole pelkkää hyvää ja ihanaa, niin muutama ei-niin-ihanakin tapaus on kohdalle osunut. Mutta se ei nyt ole se pointti, vaan pointti on se, että sen sijaan, että rehellisesti kertoisin kaiken ja tosiasiat sellaisina kuin minä ne koen, olenkin alkanut ajattelemaan mitä voin kirjoittaa ja kuinka kirjoittamaani reagoidaan. Miksi? Ehkä siksi, että vaikka en pahemmin muiden ajatuksista piittaa ja vaikka kaikkein vähiten muiden ajatuksista pitäisi välittää nettimaailmassa, jossa on niin älyttömän helppoa heittää kommenttia anonymiteetin suojissa, niin kaipa se palaute kuitenkin jää jonnekin takaraivoon soimaan. En pidä siitä, että musta tehdään ihminen, jota en oikeasti ole ja varsinkin kun sellaiseen syyllistytään suunnalta, jonka pitäisi aivan hyvin tietää, että en sellaista ole, miksi hän yrittää mua maalata ja mun väittää olevan. Surullista...

Jotenkin olisin toivonut voivani jakaa nämä kokemukset ja ajatukset muiden ehkä samassa tilanteessa olevien kanssa. Sillä takuuvarmasti tiedän, etten ole ainoa nettideittailuun tukeutuva sinkku. Meitä on deittipalvelut pullollaan. Ja lisäksi vielä ne nettideittailijat, jotka eivät ilmoita itsestään vaan ainoastaan vastaavat muiden ilmoituksiin. Tämä on nykypäivää ja se tulisi vaan hyväksyä sen sijaan, että kaikki netin välityksellä ihmisiä tapailevat leimataan psykopaateiksi ja ties miksi ihmisten hyväksikäyttäjiksi ja oman arvon pönkittäjiksi. Kuten tänään erääseen tekstiviestiin kirjoitin, niin "ihmiset ovat taipuvaisia tuomitsemaan muut, vaikka tekevät itse samaa". Tosin näitäkin ei-niin-vilpittömiä ihmisiä varmasti joukkoon mahtuu, mutta itse en kokisi olevani sellainen ja siksi nämä tämänkaltaiset viestit niin surulliseksi mielen saavatkin. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole pitää tätä blogia siksi, että sen vuoksi joutuisin mieleni jatkuvasti pahoittamaan. Silloin on vaan paras myöntää hanke ja ajatus epäonnistuneeksi, ja lopettaa koko touhu. Kun tätä kuitenkin vapaaehtoisesti ja omaksi ilokseni (toivottavasti joskus myös jonkun muun iloksi ;)) teen. Eikä tästä edes makseta ;)

Nojoo... sellaisia olen tässä pohtinut. Ehkä pohdin vielä muutaman päivän ja jatkan sitten tarinointia. Tai sitten en jatka.

----------

Heh, joku sanoi mulle tänään kauniisti; "Mä en ajatellu antaa sulle noita "kasvattavia ja opettavia" kokemuksia". Toivottavasti osasin tulkita sanat ja ajatuksen oikein... Jos en, niin toivottavasti sanoja ei koskaan oikaise ymmärtämääni ;)

...huomaan, että ne, jotka ovat koskettaneet sieluani,
eivät ole onnistuneet herättämään ruumistani,
ja ne, jotka ovat koskeneet ruumiiseeni,
eivät ole onnistuneet tunkeutumaan sieluuni...

Paulo Coelho

Pakit

Ärgh! Miksi tässä aina käy näin? Sitten kun kohdalle osuu mies, jota olisi mukava deittailla useamminkin kuin kerran, niin häntä ei jaksa kiinnostaa. Selityksiäkin sain, mutta valitettavasti ne eivät kuulostaneet kovin todellisilta, vaan juuri nimenomaan selityksiltä. Pelkäänpä, että juttu kaatui muutamaan väärinkäsitykseen, joita en heti viitsinyt oikaista. Olin niin varma, että tapaisimme uudelleen ja ehtisin oikaista nämä myöhemminkin. Toisin kävi, enkä itse ole selittelijä -tyyppiä. Hyväksyn tilanteen ja jatkan eteenpäin salaa mielessäni toivoen, että josko hän kuitenkin vielä ottaisi yhteyttä. Ihan ystävällisissä merkeissä homma päättyi sanoihin "...mielelläni ajattelisin sinua ystävänäni...". Mikäs siinä, sopii mulle, mutta luulenpa kuitenkin tämän olleen tässä. Tuskin tulemme enää toisistamme kuulemaan, ellemme sitten ihan vaan sattumalta törmäile.

Voi nyyhky.. :(. Mutta positiivista ajattelua kehiin; sain sentään kokea elämäni vauhdikkaimmat treffit! :) Eli lisää upeita ja unohtumattomia kokemuksia tämän toisinaan aivan ylirasittavan projektin tiimoilta! Näitä täytyy osata arvostaa :)

Parit treffit taas takana :)

Pelkkää kuvitelmaa...

Each day through my window I watch him as he passes by.
I say to myself, "You're such a lucky girl."
To have a guy like him
is truly a dream come true.
Out of all of the women in the world
he belongs to you...

But it was just my imagination
running away with me.
It was just my imagination
running away with me...

Ooh-hoo-hoo-hooh
Soon we'll be married..
and raise a family.
In a cozy, little home out in the country
with two children, maybe three.
I tell you, I can visualize it all.
This couldn't be a dream for too real it all seems.

But it was just my imagination -- once again --
running away with me.
I tell you it was just my imagination
running away with me...

Every night, on my knees I pray,
"Dear Lord, hear my plea...
don't ever let another take his love from me
or I will surely die.."
Ooh, his love is heavenly;
when his arms enfold me,
I hear a tender rhapsody...
but in reality, he doesn't even know me

Just my imagination -- once again --
running away with me.
Tell you it was just my imagination
running away with me.
I never met him, but I can't forget him.
Just my imagination..
-- ooh yeah, yeah, yeah, yeah --
running away with me..

The Temptations

Kiitos Miinanräjäyttäjälle kaikista suurista kuvitelmista :)

LISÄYS: Hänen toiveestaan tiemme eivät koskaan oikeasti ehtineet kohdata ja jatkamme eteenpäin omilla poluillamme. Vaikka eivät kuvitelmat vieläkään käyneet toteen, niin toivotan hänelle vilpittömästi kaikkea hyvää elämässä. Hienoa, että edes joku osaa lopettaa jutun selkeän asiallisesti ja positiivisessa hengessä :)