Mulla on nyt periaatteessa kesälomaa takana viikon päivät. Ja periaatteessa lomaa on edessä vielä kolmen viikon päivät ennen kuin työ kutsuu muutamaksi päiväksi visiitille naapuriin. Sitten lomalla mulla on aikaa tapailla ihmisiä, keskittyä hauskanpitoon ja hengaamiseen. Ehkäpä monen vuoden tauon jälkeen singahdan taas mukaan Cityn yöelämän pyörteisiin. Ehkä jopa vietän muutamat yöt jossain muualla kuin omassa sängyssä; hotellissa? ;) Niinpä niin. Näinhän mä tämän ajattelin, mutta toteutus tökkii nyt pahemman kerran. Eikä ajatuskaan ole enää oikein mukana. Plaaaaah.... miksi miksi miksi?! Miksi mä jätän elämäni tilaisuuden käyttämättä?! Kohta alkaa taas työt, tulee velvollisuudet ja tulee syksy, jolloin kukaan ei enää halua lähteä kolostaan tuulen tuiverrettavaksi. En minä ainakaan. Syksyn sateessa, pimeässä, kylmässä ja kolkossa, minä käperryn sohvan nurkkaan fleecehuopaan tiukasti kääriytyneenä, villasukat jalassa, tukka solmussa ja kuppi kuumaa, täyteläistä kaakaota vuoroin kädessä, vuoroin huulilla. Nii-in, ei tässä ole siihen tuiverrukseen enää aikaa kuin muutama hassu kuukausi. Pessimisti, minäkö? Takuuvarma :)
Mutta kun en mä voi itseäni sinne baanalle pakottaakaan. Pakon edessä ei tunnu itsestä hyvältä, eikä tunnu toisesta yhtään sen paremmalta. Minä siis olen, puuhaan, nautin ja odotan. Kärsivällisesti. Mennyt ennustaa tulevaisuutta parhaiten. Kyllä se toinen päivä taas koittaa. Ja sitä odotellessa on hyvää aikaa keskittyä ruokkimaan mieltä, sielua ja kehoa. Coelho kolisee, kuten jokainen tulee huomaamaan ;)
Sillä hetkellä hänestä tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja Maailman Sielu olisi kummunnut esiin kaikella voimallaan. Kun hän katsoi tytön tummiin silmiin ja näki epävarman hymyn hänen huulillaan, hän ymmärsi mikä Maailman Kielessä oli keskeisintä ja viisainta - kielessä jota jokainen ymmärsi sydämellään. Se oli rakkaus, rakkaus joka oli ollut jo ennen ihmistä ja ennen aavikkoa mutta joka syttyi yhtä voimallisena aina kun kahden ihmisen katseet kohtasivat niin kuin heidän katseensa kohtasivat nyt kaivolla. Tyttö hymyili, ja se oli merkki jota poika oli odottanut tietämättään koko elämänsä ja jota hän oli etsinyt lampaittensa parista, kirjoista, kristalliesineistä ja aavikon hiljaisuudesta.
Se oli puhdasta Maailman Kieltä jota ei tarvinnut selittää, sillä maailmankaikkeus ei kaipaa selityksiä jatkaessaan kulkuaan äärettömässä ajassa. Tuolla hetkellä poika ymmärsi, että hänen edessään oli hänen elämänsä nainen ja että tyttökin tiesi sen sanoitta. Poika oli tunteestaan varmempi kuin mistään muusta, vaikka hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat sanoneet että ennen avioitumista oli opittava tuntemaan kumppani, seurusteltava, oltava kihloissa ja ansaittava rahaa. Ehkä ihmiset jotka ajattelivat noin eivät olleet oppineet koskaan yleismaailmallista kieltä, sillä kieltä taitavan on helppo ymmärtää, että jossain joku odottaa toista ihmistä, oli se sitten keskellä aavikkoa tai suurkaupungin sydämessä, ja että kun nuo kaksi viimein tapaavat toisensa ja heidän katseensa kohtaavat, menneisyys ja tulevaisuus menettävät merkityksensä, sillä heille on olemassa vain se hetki ja uskomaton varmuus siitä, että kaiken auringon alla on kirjoittanut yksi käsi Kaikkeuden luoja herättää rakkauden ja luo oikean kumppanin jokaiselle ihmiselle maan päällä. Ellei ihminen olisi varma Jumalan johdatuksesta, hänen ei kannattaisi edes unelmoida.
Paulo Coelho
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti