Pohdintaa

"Hyvää kesää, elämää ja kaikkea! Yllätyksiä... ;)" Niin kirjoitin muutama viikko sitten viimeiseen viestiini Miinanräjäyttäjälle. En odottanut enää kuulevani hänestä, mutta koska elämä on yllätyksiä täynnä, niin tänään löysin häneltä viestin meiliboksissani. Tarkoitus ei ole jatkaa juttua sen kummemmin, mutta ehkä kuitenkin tapaamme, jos joskus samaan kaupunkiin samaan aikaan osumme. Muuhun olemme hänen mielestään liian erilaisia. Ehkä niinkin. Ja hyvä näin. Kyllä se 600 km välimatkaa on kuitenkin nykyaikanakin aika paljon. Mun mielestä. Siinä ei lähdetä ilman omaa suihkujettiä ex-tempore aamukahville ;)

----------

Olen viime päivinä koko nettideittailurumban ohella pohtinut myös tämän blogin kohtaloa. Monta mukavaa muistoa on jäänyt kirjaamatta ja se ärsyttää mua. Ei suoranaisesti se kirjaamattomuus vaan lähinnä se, että tämä blogi ei ole enää sitä mitä sen piti olla, raatorehellistä mitään salaamatonta kerrontaa yhdestä elämäni projektista (joo-o, no kidding,mulla on muutakin elämää ja sitä on vieläpä kohtuullisen paljon ;)), johon muut saivat mut aikanaan yllytettyä. Ja joka sittemmin on tuonut paljon hyvää, iloa, uusia mukavia ja erilaisia ihmisiä ja kokemuksia elämääni. Sellaisia ihmisiä, joita en muulloin koskaan kohtaisi. Ja jos kohtaisinkin, niin mitä todennäköisimmin kävelisimme tyynesti toistemme ohitse.

Tytön huulet veisivät pojan mennessään,
mutta hän ei ole poikaa nähnytkään...

Ja he sopisivat niin hyvin toisilleen,
mutta minkäs teet.
He joka päivä toistensa ohi kävelee,
niin kohtalo sanelee...

Kaija Koo

Mutta koska kaikki elämässä ei ole pelkkää hyvää ja ihanaa, niin muutama ei-niin-ihanakin tapaus on kohdalle osunut. Mutta se ei nyt ole se pointti, vaan pointti on se, että sen sijaan, että rehellisesti kertoisin kaiken ja tosiasiat sellaisina kuin minä ne koen, olenkin alkanut ajattelemaan mitä voin kirjoittaa ja kuinka kirjoittamaani reagoidaan. Miksi? Ehkä siksi, että vaikka en pahemmin muiden ajatuksista piittaa ja vaikka kaikkein vähiten muiden ajatuksista pitäisi välittää nettimaailmassa, jossa on niin älyttömän helppoa heittää kommenttia anonymiteetin suojissa, niin kaipa se palaute kuitenkin jää jonnekin takaraivoon soimaan. En pidä siitä, että musta tehdään ihminen, jota en oikeasti ole ja varsinkin kun sellaiseen syyllistytään suunnalta, jonka pitäisi aivan hyvin tietää, että en sellaista ole, miksi hän yrittää mua maalata ja mun väittää olevan. Surullista...

Jotenkin olisin toivonut voivani jakaa nämä kokemukset ja ajatukset muiden ehkä samassa tilanteessa olevien kanssa. Sillä takuuvarmasti tiedän, etten ole ainoa nettideittailuun tukeutuva sinkku. Meitä on deittipalvelut pullollaan. Ja lisäksi vielä ne nettideittailijat, jotka eivät ilmoita itsestään vaan ainoastaan vastaavat muiden ilmoituksiin. Tämä on nykypäivää ja se tulisi vaan hyväksyä sen sijaan, että kaikki netin välityksellä ihmisiä tapailevat leimataan psykopaateiksi ja ties miksi ihmisten hyväksikäyttäjiksi ja oman arvon pönkittäjiksi. Kuten tänään erääseen tekstiviestiin kirjoitin, niin "ihmiset ovat taipuvaisia tuomitsemaan muut, vaikka tekevät itse samaa". Tosin näitäkin ei-niin-vilpittömiä ihmisiä varmasti joukkoon mahtuu, mutta itse en kokisi olevani sellainen ja siksi nämä tämänkaltaiset viestit niin surulliseksi mielen saavatkin. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole pitää tätä blogia siksi, että sen vuoksi joutuisin mieleni jatkuvasti pahoittamaan. Silloin on vaan paras myöntää hanke ja ajatus epäonnistuneeksi, ja lopettaa koko touhu. Kun tätä kuitenkin vapaaehtoisesti ja omaksi ilokseni (toivottavasti joskus myös jonkun muun iloksi ;)) teen. Eikä tästä edes makseta ;)

Nojoo... sellaisia olen tässä pohtinut. Ehkä pohdin vielä muutaman päivän ja jatkan sitten tarinointia. Tai sitten en jatka.

----------

Heh, joku sanoi mulle tänään kauniisti; "Mä en ajatellu antaa sulle noita "kasvattavia ja opettavia" kokemuksia". Toivottavasti osasin tulkita sanat ja ajatuksen oikein... Jos en, niin toivottavasti sanoja ei koskaan oikaise ymmärtämääni ;)