Niin moni tulee vastaan..

Olen tutustunut nyt noin kolmen kuukauden aikana nettideittipalvelujen kautta 14 mieheen. Olen tavannut heistä 11. Kaikki ovat olleet ihan mukavia tyyppejä, ulkoisesti... ja sisäisesti. Tai ainakin sen perusteella mitä nyt muutamassa tunnissa ehtii ihmiseen tutustua. Ei valittamista, enkä ole kokenut tarvetta "paeta" tapaamisista. Kaikki tapaamiset ovat päättyneet "luonnollisesti". Mutta mutta... niin, missä se viipyy Se Oikea? Se ihana tunne, että tämä oli nyt vihdoinkin tässä ja elämä voi jatkua enemmän tai vähemmän yhdessä eteenpäin. Tunne, että etsinnän voi lopettaa ja vetää itsensä pois "markkinoilta". Halpaa...

Kovasti on myös oma suhtautuminen näiden muutamien kuukausien aikana nettideittailuun muuttunut. Enää en jaksa innostua samalla tavalla, enää en luo päässäni huikeita odotuksia tapaamiselle. Asenne on avoin, mutta enemmän sellainen "katsotaan nyt rauhassa mitä tästä tällä kertaa tulee". Enää en myöskään jaksa yhteydenottoihin kauheasti vastailla. Eipä niitä enää alun tahtiin tulekaan. Hyvä niin. Vastauksessa täytyy olla jotain _todella_ spesiaalia, jotta se saa huomioni eikä päädy pikaisen silmäilyn jälkeen suoraan roskikseen. Useimmat päätyvät. Eikä kyse ole siitä, etteikö suurin osa yhteyttä ottaneista olisi kunnollisia, hyviä ja tutustumisen arvoisia ihmisiä. Kyse lienee vain omasta turhautumisestani. En ollut epätoivoinen. Onko musta tullut epätoivoinen? Voi olla. Tai sitten ei.

Uusia ihmisiä, siis niitä, joiden kanssa tapaamisasteelle päästään, on aina yhtä kiva ja "jännittävää" mennä tapaamaan. Olen uuden ihmisen tapaamisesta yhä innoissani, vaikkakin eri tavalla kuin ennen. Jos aikaisemmin menin tapaamaan Sitä Oikeaa, niin nyt menen tapaamaan uutta ihmistä. Ihmistä, joka antaa kurkistaa elämäänsä, joka tuo omaan elämääni ja ajatuksiini jotain uutta, jolta pystyn ehkä oppimaan jotain ja yhdessä luomaan uusia kokemuksia. Nämä ovat kaikki hirmuhienoja juttuja, mutta miksi ihmeessä jälkeenpäin tulee omituinen olo? Vähän samantapainen olo kuin merkityksettömän seksisession jälkeen... Ilman itseinhoa kyllä, mutta tyhjä olo. Mekaaninen suoritus ilman tunnetta? Ja sitä tyhjyyttä välttääkseni huomaan antavani itsestäsi kerta kerralta vähemmän. Se ei ole epäluottamuslause toista ihmistä kohtaan. Se on itsesuojelua. Koska kerta toisensa jälkeen sitä osaa jo odottaa jäävänsä loppupeleissä tyhjin käsin. Jossain vaiheessa ne "ystävätkin" vaan feidautuvat, tai ovat etääntyneet, ja siitä kai tulee tunne, että annoin sen vähänkin itsestäni turhaan.

Nämä ovat hankalia asioita selittää ja jokainen varmasti kokee tällaiset jutut omalla tavallaan, joten toivon, ettei tämä postaus aiheuta ikäviä väärinymmärryksiä. Jotenkin sitä vaan oli taas omaa päätä selvitettävä ja tämä kirjoittaminen on siihen hommaan mitä mainioin kanava; omat ajatukset järjestykseen ja pois mieltä kiusaamasta!

Ja oi voi, tätä läheisyyden ja kosketuksen kaipuuta... *syvä syvempi syvin huokaus* ;)

Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria,
niin moni tarjoaa vain pelkkiä kuoria,
niin moni tulee vastaan,
kuka on se oikea,
niin moni tulee vastaan...

Ressu Redford