Ikäloppu

Mahdottoman tehtävän avustuksella päädyin lukemaan keskustelua iän merkityksestä parisuhteessa ja parisuhteen muodostuksessa. Itse olin kyseistä aihetta joutunut jo aiemmin hieman pohtimaan, koska en yksinkertaisesti voinut ymmärtää mitä yhteistä suuren ikäeron omaavilla pariskunnilla voisi keskenään olla ellei sitten nimenomaan jompikumpi kaipaa jonkinlaista äiti- tai isähahmoa itselleen. Näin minä ajattelin. Ja ajattelen pääsääntöisesti edelleen, vaikka toki myönnän yksilöillä olevan suhteessa suuremman merkityksen kuin numeroilla. Mutta kyllä ne numerotkin jotain kertovat. Aika oli eri, ympäristö ja yhteiskunta oli eri, ihminen on eri.

Sattumoisin myös me kävimme eilen hieman ikäkeskustelua, heh... Oletin jostain syystä Hänen olevan mua vain muutaman vuoden vanhempi (max +4 v.). Eilen ne muutamat vuodet paljastuivat kuudeksi vuodeksi. Kerroin Hänen olevan ikäloppu, johon vastineeksi sain huolestuneen (?) kysymyksen, että olenko ihan oikeasti sitä mieltä, että Hän on ikäloppu. Muistaakseni vastasin, että kyllä olen ihan oikeasti sitä mieltä. Oli aivan pakko ;D

Ihan oikeasti ja tosissaan olen kuitenkin sitä mieltä, että tarvitsen rinnalleni ehdottomasti itseäni vanhemman miehen. Neiti Tähtönen sai mut tänään hymyilemään ihmetellessään kuinka hän voikin olla ikuinen pikkutyttö niin vanhaksi sieluksi. Itse tunnen samoin. En niinkään pikkutyttömäisyyttä, mutta aika usein musta tuntuu ja käytän ilmaisua, että olen elänyt ainakin tuhat vuotta kauemmin kuin kaikki muut. Kai se on sitä erillisyyttä ja irrallisuutta. Siinä yksi syy, miksi koen tarvitsevani kumppaniksi vanhemman ja kokeneemman ihmisen, jolla edes jollain tasolla on mahdollisuus ymmärtää mun "vanhaa" ja osittain outoa ajatusmaailmaa. Ja myöskin valmius hyväksyä se.

Ex oli mua 5 vuotta vanhempi. Seuraava "yritelmä" puolestaan 4 vuotta nuorempi. Nuoremmassa on omat hyvät puolensa, mutta pidemmän päälle ne ominaisuudet eivät vain riitä. Mulle. Tunsin oloni "suhteessa" hirvittävän ahdistuneeksi enkä missään vaiheessa kyennyt millään tasolla sitoutumaan kyseiseen henkilöön. Se taas aiheutti melkoisia omantunnontuskia, koska henkilönä hän on äärimmäisen miellyttävä ja kiltti, ja sitä kautta ansaitsee tulla arvostetummaksi ja paremmin kohdelluksi kuin mihin minä pystyin. Emme kyenneet millään luomaan henkisesti tasavertaista suhdetta. Minä olin aina se vahvempi; johtaja, aloitteentekijä, päätöksentekijä, huolehtija, holhooja, käskyttäjä, järjestelijä, opettaja... äiti. En halunnut olla näistä mitään, en myöskään halunnut olla se ilkeä ihminen joka musta tuli. Mä haluan suhteessa tasavertaisuutta, mutta tiedän itsepäisenä lujan luonteenlaadun ja tahdon omaavana muuttuvani helposti Lady Dominaksi. Näin ei käy vain yksityisissä suhteissa, niin käy myös muualla. Usein huomaan olevani se kenen mielipidettä kysytään, vaikka virallisen hierarkian mukaan minun mielipiteelläni ei pitäisi olla mitään merkitystä.

Kyseisessä "suhteessa" olimme tasavertaisia vain makuuhuoneessa. Muistan usein ihmetelleeni kuinka siinä tilanteessa pojasta kasvoi minuutissa mies. Ihan yhtä usein ihmettelin missä lasimaljakossa nuorempani oli joutunut elämään ja kasvamaan. Mies makuuhuoneessa ei riitä mulle. Minä tarvitsen kokopäivätoimisen Miehen.

Jos osa autoritaarisesta asemastani tuossa suhteessa oli suoraan iän sanelemaa, minut on kasvatettu kunnioittamaan vanhempiani, niin suurempi osa oli varmasti persoonallisuuksista johtuvaa. Nuorempi tunnisti myös itse epätoivoisen tilanteemme, mutta selitti sitä sillä, että minä nimenomaan tarvitsin itseäni heikomman, koska muuten suhde olisi vain yhtä suurta valtataistelua. Väärin. Olen neuvottelukykyinen. Vaikka olen onnistuneesti kyennyt heikon minuuteni muilta piilottamaan, niin kyllä mussakin asuu alkukantainen naisen tarve olla joskus heikko, avuton, suojeltavissa ja pelastettavissa. Vahvuus ruokkii vahvuutta; kerran vahva, aina vahva ja myös muut olettavat automaattisesti sitä sinun kaikissa tilanteissa olevan.

Noniin, näin pääsin taas jouhevasti ikäpohdinnasta tutkimusretkelle itseeni. Hyvä niin. Elämän tärkein tehtävä on oppia tuntemaan itsensä. Vielä eiliseen keskusteluun viitaten voin rehellisest itodeta, että Hän ei ole mulle millään tasolla liian vanha. Ei henkisesti, eikä fyysisesti. Ainoa mietityttämään jäänyt asia oli kokemukset. Hän on mielestäni kokenut jopa ikäänsä nähden paljon ja huomattavasti enemmän kuin minä. Syntyykö minun kokemattomuudestani suhteessa epätasapainoa, jos Hän on jo kokenut niitä asioita, joita minä en ole, mutta jotka koen kasvuni kannalta vielä tarpeelliseksi kokea? Kuulemma ei haittaa. Ovat vaan neuvot lähellä, heh... Kuitenkin vielä yritin vähän pyristellä vetoamalla, että jokaisen on kai kuitenkin ne omat virheensä tehtävä ja elettävä. Sen suhteen oma kiintiöni voisi jo hyvinkin olla täynnä. Ehkä olisi jo aika keskittyä niihin oikeisiin asioihin.

Näin minun kohdallani. Toisen näkökulman asiaan antanee LadyKiller :)