Mä kaipaan sua

Miten tässä näin pääsi käymään? Mä olen löytänyt ihan oikeasti maailman ihanimman miehen, johon olen päälakea myöden ihastunut ja hyvää vauhtia rrrrr.....ssa (en uskalla tuota r -sanaa tässä vaiheessa käyttää , jottei huono-onnisuus pääse vahingossakaan yllättämään). Siis mitä?! Eihän mulle ikinä käy näin. Ne on vaan ne toiset, joiden kohdille osuu täydellisen ihania miehiä. Minä vaan sivusta kateellisena katson. Ja unelmoin... En unelmoi enää! Mä elän mun unelmaa. Muiden vuoro kadehtia. Olkaa hyvät.

Jos tämä kaikki tuntui niin hyvälle ja niin oikealle ennen kuin tapasimme, niin nytpä vasta ylihyvälle tuntuu. Ja aina vaan, tapaamiskerta toisensa jälkeen, paremmalle. Tapasimmeko todellakin ensi kerran elämässä vasta kuluvan viikon maanantaina? Ensitapaamisesta tuntuu muutaman päivän sijaan olevan jo ikuisuus. Sen jälkeen olemme tavanneet kahdesti. Eilen ja tänään valitettavan pikaisesti. Meillä on elämämme. Ja molemmat sen ymmärtävät ja hyväksyvät, vaikka omat elämät yhteistä elämää tällä hetkellä tuskallisen paljon tuntuvat rajoittavan. Mutta eihän meillä ole mihinkään kiire. Omalla painollaan, sovimme. Ja sen lisäksi olemme ehtineet sopia jo miljoonasta muusta asiasta. En muista mistä, mutta selvien pelisääntöjen mukaan "pelaaminen" taitaa olla yhtä tärkeää, helppoa ja luontevaa molemmille.

Eilen sain kunnian käydä Hänen työpaikallaan. Aivan mieletön juttu! Tunsin itseni niin tärkeäksi. Hänelle :). Kauneinta, mitä mulle tämän hetkisen muistini mukaan kukaan on elämässä tehnyt.

Olen iloinen ja onnellinen, samalla surullinen. Hän lähtee taas maailmalle. Minä jään kotiin odottamaan. Tiedän, että Hän palaa luokseni, mutta silti fyysisen etäisyyden kasvaessa kasvaa myös kaipaus. Pelkkä tieto Hänen matkastaan saa minut kaistapäiseksi ikävästä. Ja sitten on vielä se pelko. Täysin järjetön menettämisen pelko, jonka turhaksi tiedän, mutta joka kaikesta huolimatta ei jätä mua rauhaan. Mä taidan olla sekaisin. En marista, mutta onnesta.

Voi Luoja kunpa saisin suudella Sinua nyt. Ja ikuisesti....