Niin se taas iski kuin salama tähtikirkkaalta taivaalta. Ja ihan syyttä suotta. Kai. Mieli tekee temppujaan. Koettelee. Kai. Mihin katosivat usko, toivo ja rakkaus? Mistä hiipi tilalle epäusko, toivottomuus, epävarmuus? Ja miten ihmeessä käännän tilanteen taas oikeinpäin? Mr. E on oman osansa hoitanut; kertonut kaiken olevan ennallaan, sanonut niitä kaikkia ihania asioita kuten ennenkin ja ilmoittanut edelleen olevansa valmis tapaamaan. Nyt mun on vaan hoidettava oma osani. Mutta miten? En mä vaan tiedä.
Voi perkele, että mä inhoan ja halveksin tätä puolta itsessäni. Ei ihme, että kaikki menee aina metsään. Siellähän se on, jänishousun koti, metsässä. Mä pystyn melkein näkemään pelon vaanivan nurkissa ja kukkaruukuissa, venyttelevän letkeästi lonkeroitaan suuntaani, hipaisevan käsivartta, koskettavan nilkkaa...
Häviäiskö pelko, jos mä pystyisin sen tunnistamaan, osaisin valita rivistä syyllisen? Jos pystyisin selittämään mitä helvettiä mä oikein pelkään? Silloin kai ainakin tietäisin mikä on vastassa, kuka on haastajani. Kai mä pelkään, että mikään ei ole totta. Kaikki on vain yhtä suurta valhetta ja kaikki häviää yhdellä silmäniskulla ikuisiksi ajoiksi jonnekin saavuttamattomaan, josta ei enää koskaan palaa...
Mutta jos nyt oikein otan järjen käteen ja ajattelen, niin eikö tuo suuri Mysteeri tänään kertonut mulle jotain kauneinta maailmassa? Hän sanoi mulle jotain elämää suurempaa ja äärettömän tärkeää, jota kukaan ei vielä koskaan ole ymmärtänyt. Se on totta, eikä kukaan voi sitä multa pois ottaa, joten pelko kaiken katoamisesta sormia napsauttamalla on täysin turhaa.
Hän on väsynyt. Täysin ymmärrettävistä syistä. Minä olen väsynyt. Eri syystä. Ehkä kummitusten vaan on helpompi tunkea itsensä väsyneeseen mieleen. Aamulla olo on parempi; ennallaan ja onnellinen. Tämä on päätös, The Final Decision :)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti