Katumus

Kirjoitin myöhään eilen illalla postauksen "Se jokin Hänessä", joka käsitteli lähinnä niitä asioita, jotka Mr. E:ssä tällä hetkellä niin kovasti viehättävät. Unettoman yön yksinäisinä tunteina iski kuitenkin katumus (pelko?) ja kävin joskus viiden aikaan aamuyöstä draftaamassa postauksen. Katsotaan nyt, josko jossain vaiheessa julkaisen sen uudemman kerran.

Syy hyllyttämiseen lienee siinä, että yhtäkkiä tunsin olevani liian paljon edellä aikaa, elin jo tulevaisuutta. Postaus sisälsi liian paljon oletuksia, joiden sanomisen "ääneen" pelkään vaikuttavan mahdollisen ja toivottavan suhteen (enkä puhu nyt romanttisesta suhteesta vaan tarkoitan kahden ihmisen välistä suhdetta yleensä tasolla millä tahansa) kehittymiseen ja lopputulokseen. Ehkä ajattelen taas liian paljon, mutta yöllä valvoessa on aikaa ajatella. Aamukuudelta taisin viimein nukahtaa... ja puoliysin aikaan olin jälleen pystyssä, joten nyt ajatus on aika jähmeässä.

Täytyy vielä selventää, että en odottanut aamun valkenemista valveilla Hänen takiaan vaan kyse on eräästä toisesta meneillään olevasta merkittävästä "projektista". Kyllä, olen projekti-ihminen ja teen kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta elämässäni itselleni projekteja. Nämä projektit ovat eräs tapa purkaa luomisvimmaa. Jos ei meneillään ole projektin projektia eikä päästä tule missään muodossa mitään ulos tiedän olevani todella syvällä ja auttamattomasti pulassa. Mitä enemmän projekteja, sen parempi henkinen olotilani on; asiaa virtaa vapaasti pään läpi ilman aivoja saastuttavia tukkeumia.

Hukkasin itseni projektimaailmaan. Mihin jäinkään? Niin, siis mulla on vahva käsitys siitä, mitkä ominaisuudet Hänessä ensisijaisesti minua miellyttävät, mutta analysoin niitä ehkä turhan syvälle ja tulin katumapäälle, koska pelkään painostavani ja ohjaavani "suhdetta" tiettyyn itseni kannalta tärkeään ja tyydyttävään suuntaan antamatta Hänelle mahdollisuutta kehittyä omalta suunnaltaan vapaasti ja vapaana. Olipas hienosti sanottu. Mahdanko ymmärtää itsekään sanomaani ;D

Tutustuminen jatkuu. Olen edelleen onnellinen, mutta selvästi hieman pidättyväisempi. Tiedän, se on se ikuinen pelko, joka taas kerran yrittää hiipiä niskan päälle... Inhoan sitä sydämeni pohjasta, mutta en pysty sitä kokonaan kannoiltani karistamaan. Hetkittäin kyllä ja niistä hetkistä olen niin iloinen. Luotan, että harjoitus tekee mestarin ja pienet harppaukset ovat joskus isoja suurempia. Tässäkin asiassa :)